Hajoava heinäkuu

Kesäkuusta jäi jälkelle pääosin positiiviset fiilikset, ehkä juuri loppukuun helteiden ansiosta. Heinäkuun alku sen sijaan meni enemmän pään hajoamis - tunnelmissa.

 

1. viikko

 

Ensinnäkin on tunnustettava, että ikkunaremontin loputon venyminen syö rotan lailla, inhoan keskeneräisyyttä ja sitä, että "kotini on rikki". Kun itse joutuu tekemään oman työnsä 110%, niin en voi sille mitään, että näen punaista niistä, jotka eivät tee työtään ammattiylpeydellä ja parhaalla mahdollisella tavalla. 

 

Seuraavaksi sain soitin äidille, joka ilmoitti yrittäneensä pukeutua aamukuudesta eteenpäin, mutta ettei ollut saanut vaatteita päälleen tässä ajassa, koska selkä vain oli niin kipeä. Hän oli soittanut kotipalveluun, joka ilmoitti sitten minulle, että ei voi jättää äitiä kotiin, koska hänen liikkumisensa on niin huonoa. Sitten hän vielä kysyi, että eikö meistä omaisista kukaan ole tulossa katsomaan häntä. Yritin selittää, että omaisia on vain minä ja että minulla on sellainen työ, jota en voi noin vain jättää, vaikka tilanne olisi mikä. Ei tuntunut ymmärtävän. Soitti ambulanssin arvioimaan tilannetta. Tietenkin minulla on paha mieli ja huono omatunto siitä, että huolehdin äidistäni niin huonosti.  

Lopputulos on se, että äiti joutui jäämään sairaalaan. Hänellä on pissatulehdus, muistisairaus on pahentunut ja lisäksi he epäilevät aliravitsemusta, joka on tyypillistä muistisairaille henkilöille. Äiti joutui jäämään sairaalaan viikonlopun yli ja minä podin töissä huonoa omaa tuntoa siitä, että en ole hoitamassa häntä.

2. viikko

Töitä edelleen, mutta vain "tavallisia töitä" illassa ja öissä. Äiti on edelleen sairaalassa ja haluaisi kovasti kotiin. Kävimme maalla siivoamassa paikkoja häntä varten, mutta epäilen silti ettei hän ihan heti palaa kotiin. Mietin, palaako koskaan. Hoitokoordinaattori soitti ja yritti vaatia minua ottamaan äidin kotiin, koska tietenkin olen kesälomalla, miten niin tietenkin...Sanoin, että en todellakaan ole kesälomalla, vaan menossa yöksi töihin, joten minun on aika mahdotonta olla auttamassa äitiä samaan aikaan, kun pitäisi olla töissä. Ongelmana on hoitajien vähyys, kotihoito ei voi ottaa uusia potilaita, koska ei ole hoitajia, samasta syystä ei saa intervallipaikkaa. On tämä niin ihmeellistä, tämä aika ja maailma. Entistä vähemmän haluan vanhentua, koska kovin vaikeaa tuntuu olevan avun saaminen. 

Siivouspäivän jälkeen ei ehtinyt laittaa ruokaa, vaan yövuorotankkaus hoidettiin burgereilla, samoin keskiviikkona juhlimme Herra Kirjoituksen lomaa käymällä thaimaalaisessa syömässä. Sen jälkeen onkin pakko keskittyä äidin jääkaapista evakoitujen ruokien syömiseen, jotta niistä ei tule hävikkiä. 

 

Viikonloppuna kävimme jälleen katsomassa äitiä ja tilanne oli aika kauhistuttava. Häneltä oli lauantaina kadonnut reilut 40 viimeistä vuotta elämästään. Hän sekoitti sujuvasti nykyisen asuinpaikkansa ja lapsuudenkotinsa, lapsuuden perheensä ja meidän perheemme. Hän soitteli lukuisia kertoja ja intti inttämistään noita sekaisia asioita. Ilmeisesti tämä oli uuden särkylääkkeen sivuvaikutus. Ikävä vaan, että lääke, joka auttoi kipuhin, sekoitti pään ihan totaalisesti. Sunnuntain seuraava yllätys oli se, että äiti oli pistetty eristyshuoneeseen koronaepäilyn takia. Siis anteeksi mitä, koronaepäily? Mistä hän sen olisi voinut saada, kun on koko itämisajan ollut sairaalassa ja tavannut vain huonekavereitaan ja henkilökuntaa. Ei siis ollut yllätys, että testit olivat negatiiviset näiltä osin. Ikävästi vaan tulehdusarvot nousevat ja epäilään keuhkokuumetta. Vanha ja väsynyt kroppa ei taida sitä kestää, mutta onneksi on hyvät antibiootit, voimme vain toivoa että ne purevat tuohon. 

Olen saavuttanut jonkintasoisen lorvikatari huipentuman (tai kuten Herra Kirjoitus ja Ievuskainen sanovat, järjen ääni alkaa palailla), sillä olen sanonut useammalle lisätyöpäivälle: "ei sovi". Kaipaan vapaita hetkiä poissa töistä, joten kun minulla on mahdollisuus valita, teen niin. Toki mietin, että kostautuuko kieltäytyminen jossain vaiheessa niin, että niitä lisätöitä ei kohta olekaan enää tarjolla. Tässä tilanteessa jaksamiseni on kuitenkin tärkeämpää kuin mikään muu, joten mietin tätä asiaa vasta syssymmällä. 

3.viikko

Kuusi työpäivää ja yksi vapaapäivä, johon on buukattu niin fyssari kuin hammaslääkärikin. Kaaos äidin suhteen jatkuu, sain keskellä päivää soiton, jossa kerrottiin, että äiti siirretään toiselle paikkakunnalle palveluasutoon. Sellaiseen palveluasuntoon, jossa olisi hoitaja paikalla päivällä ja illalla, mutta ei yöllä. Samantien minulle lueteltiin lista tavaroista, joita pitää toimittaa heti sinne. Tietenkin minä "riemastuin" asiasta, ei vanhaa ihmistä kohdella noin, eikä myöskään oleteta, että omaiset voivat juosta milloin tahansa kymmenien kilometrien päähän hakemaan ja järjestämään tavaroita tuosta vaan. Sain ko. hoitopaikastakin puhelimessa aika huonon kuvan, joten olin kovasti kauhuissani koko asiasta. Onneksi vaikutelma oli väärä ja paikka on osoittautunut oikein hyväksi ja ihmiset siellä kaikinpuolin mukaviksi. Nyt vain sitten toivotaan, että ihan heti ei heitettäisi vanhaa ihmistä taas uuteen paikkaan, vaan saisi olla tuolla mahdollisimman pitkään.

Olemme Herra Kirjoituksen kanssa kaahanneet väliä koti-hoitopaikka-maapaikka ja koonneet tavaroita äidille, vieneet sinne sitä, tätä ja tota. Eli vapaa-ajan ongelmia ei ole ollut, enkä ole jaksanut ajatella mitään muuta kuin sitä, että saadaan tuo homma töiden lisäksi jotenkin klaarattua. Burger-kioskit ovat siis tulleet tutuiksi ja Herra Kirjoitus on joutunut pyörittämään kotiamme niin kauppareissujen, siivousten kuin monen muunkin suhteen, onneksi hänellä on loma.

4. viikko

Työputki jatkuu. Jos viime viikolla oli 6 työpäivää, niin pe-la-su putki jatkui tällä viikolla vielä ma-ti-ke eli alan olla aivan poikki, mutta itseä saa syyttää, ihan olen itse nämä suunnittellut. Valitettavasti olen luvannut kummipojalle kesäpäivän yhdessä meidän kanssamme ja se osuu tietenkin vapaapäivään heti noiden kuuden työpäivän jälkeen. Ei paras mahdollinen sijoitus. 

 

Toisaalta kun päiväksi osui yksi kesän parhaista hellepäivistä, tarjosi Yyterin ranta viihdykettä suunnilleen puolen päivän verran, lisäksi kävimme Pelle Hermannin puistossa, kaupunkijuna-ajelulla ja minigolffaamassa. Vauhtia siis riitti ja porukan pienin, kummipoikamme, alkoi illalla olla sen verran sipissä, että alkoi kiukutella jopa siitä, ettei ollut saanut nukkua päiväunia. No toki heiltä oli edellinen päivä mennyt matkustaessa yöhön asti, joten on ymmärrettävää, että päikkärit olisivat kiinnostaneet. Kun sellaisia ei ollut mahdollista järjestää, maistui varmaan yöuni sitäkin paremmin. Meille ainakin uni maistui, kun illalla burgerin ja suihkun jälkeen kaaduttiin sänkyyn. 

Ikkunaremonttikin eteni taas pykälän, asunnon sisäpuoliset korjaukset tehtiin. Nyt aukeaa vihdoin ja viimein olohuoneenkin ikkuna. Kokonaan tuo ei kuitenkaan vielä ole ohi, sillä ikkunoiden ulkopellitykset pitää vielä korjata. 

Viikon positiivisiin uutisiin kuuluu se, että äidin vointi on parantunut melko paljon. Vaikka muisti pätkii edelleen, on fyysinen vointi selvästi parempi ja hän yrittää liikkua aktiivisesti. Samoin onnea on uusi mankeliliina ja peli-ilta ystävien luona. Maalla ahkeroimme viikonloppuna varaston tyhjennystä, tuli todettua että seitsemän tuuman tuppeen sahattu koivulankku painaa aika hirveän paljon, kun niitä edes takaisin puntattiin.

5. viikko

Vielä pari työviikkoa ennen lomaa. Yksi lisätyöaamu. Viikon "positiivisiin" uutisiin kuului ehdottomasti naapurin rouvan ilmoitus maalta: testi positiivinen. Ikävä kyllä testi oli koronatesti, joten minä joudun nyt sitten seuraavat kaksi viikkoa kulkemaan koppa päässä töissä ja nauttimaan ruokani erikseen. Totta kai heti tuon viestin jälkeen alkoi yskittää, niiskuttaa ja kurkkuun sattua - tulkitsin poireet psykologisiksi, koska neuroottisemman Herra Kirjoituksen testi näytti negaa. Toki tuossa on aina se mahdollisuus, että negaa toistaiseksi, mutta kieltäydyn huomioimasta sitä. Oli negaa tai ei, niin kunnon kesälentsu siitä kehkeytyi, räkä lensi, kurkku oli kipeä, kuume nousi ja olo oli kuin vanhalla tiskirätillä konsanaan. Herra Kirjoitus sai taudin pahempana ja vietti useamman päivän sängyssä, käytännössä kokonaan nukkuen. Ruokaa kuljettavat yritykset kävivät kovasti tutuiksi viikon aikana, kun ei vaan jaksanut millään kokata tai käydä kaupassa. 

Tieto siitä, että marjat tippuvat puskista, mutta ei pääse noukkimaan ärsytti kummasti, mutta tämä nyt vaan on niitä tilanteita, joihin on sopeuduttava. Äitiäkään ei pääse katsomaan, vaikka miten mieli tekisi, mutta hauraalle, vanhalle ihmiselle en vie tuliaisena kesälentsua se on varma se. 

Ennen kuin tauti vyöryi päälle kunnolla ehdimme tehdä yhden kesälomareissunkin eli kävimme katsomassa sen tuolla erikseen esitellyn Tähtien sota - näyttelyn. Ihan kivaa vaihtelua, vaikka nuutuneiduuden takia reissu typistyikin tosiaan pelkäksi näyttelykierrokseksi ja lounaaksi. Normaalitilanteessa olisimme kierrelleet kaupunkia maisemia katsellen, käyneet mahdollisesti jossain muussakin museossa ja ehkä poikenneet jossain kaupassakin. Nyt homma hoidettiin minimillä ja sitten takaisin kotiin nukkumaan.

Heinäkuu meni kokonaisuudessaan jotenkin nuupahtaneissa tunnelmissa. Koko ajan sitä todellista kesää eli vähän pidempää hellejaksoa odottaen ja pettyneenä, kun sitä ei tullutkaan. Jälleen kerran on sellainen fiilis, että ei tässä mitään kesää ole ollutkaan ja ihan kohta on taas vastassa pitkä ja pimeä talvi. Korona on jo tässä vuosien saatossa opettanut sen, että enää ei oikein uskalla edes haaveilla matkalle lähtemisestä, koska joku taudin pahenemisvaihe kuitenkin tulee ja estää reissun. Ehkä kuitenkin jotenkin varovaisesti voisi ajatella, että jonnekin, vähän kauemmas pois pääsisi tässä talven aikana.