Jotkut päivät vain ovat sellaisia, ne alkavat huonosti, jatkuvat huonosti ja etenevät edelleen huonosti. Onneksi kuitenkin niissä useimmissa on joku asia, joka kuitenkin on "jotain kivaa", joku "positiivinen juttu" ja sen avulla taas sitten jaksaa.
Minun päiväni tänään oli juuri sellainen, joka alkoi huonosti. Lähdin kiireessä ja potkaisin eteisestä jalkaani ne nopeimmin laitettavat kengät: thaimaalaiset feikki-crocsit. Ikävä kyllä tuota niiden helppoutta ja nopeutta on käytetty tässä mennä vuosina aika monta kertaa ja ne alkavat olla käyttötiensä loppupäässä. Tämän ne todistivat erityisen hyvin soraisella puistokäytävällä, jossa tuntui kuin olisin kävellyt paljain päkijöin kivien päällä. Auts, auts, auts...mutta töihin selvittiin ajoissa. Töissäkin menivät asiat pieleen ja ihan perusjutut harasivat vastaan. Onneksi työpäivä oli lyhyt, niin en ehtinyt aiheuttaa ihan mahdotonta kaaosta.
Olin sopinut iltapäiväksi treffit Ievuskaisen kanssa kaupungille. Aikaa oli sen verran, että olin laskenut käyväni kotona vaihtamassa vaatteet ja nappaamassa mukaan hänen syntymäpäivälahjansa sekä tietenkin vaihtamassa kengät sellaisiin, joilla on vähän mukavampi kävellä. Kotioven takana tajusin, että mukanani on avainnippu, josta puuttuvat strategiset kolme avainta: kotiavain, autotallin avain ja turvalukon avain. Muutama kirosana myöhemmin tajusin, että en ollut aamun kiireessä laittanut avaimia takaisin, kun olin ollut hierojalla ja mukanani vain pieni käsilaukku, jossa aivan pakolliset varusteet. Ärh ja murh. Ei auttanut kuin lähteä matkaan, koska en halunnut myöhästyä.
Lähdin siis löntystämään kaupungille virttyneessä tuulipuvussa, kulahtaneissa jalkoja syövissä kropsuissa ja ilman synttärilahjaa. Onneksi Ievuskaisella oli asioita hoidettavana, sillä ravintola, jossa olimme sopineet tapaavamme aukesi vasta klo 15 - sekin sopii kuvioon, ehdin istua terassilla puoli tuntia, mutta onneksi siinä oli hiljaista, rauhallista ja aurinko paistoi. Ievuskainen onneksi ymmärsi, miksi en suostunut lähtemään hänen kanssaan kaupoille - yhdenkin ylimääräisen askeleen ottaminen noilla kengillä oli tuskaa.
Sitten seurasi se päivän positiivinen vaihe. Ruoka oli hyvää ja seura loistavaa, nautin ihan täysillä. Näistä pienistä onnenhetkistä kannattaa ottaa kaikki irti, ne kun eivät yleensä kestä pitkään. Ruokailun jälkeen laitoin Herra Kirjoitukselle viestiä siitä, milloin hän olisi tulossa kotiin. Tiesin hänen tulevan normaalia myöhemmin, koska heillä oli joku virkistys/koulutuspäivä kauempana. Kun vastaus oli, me lähdetään täältä kymmeneltä, oli vähän pakko irvistää. Se tarkoitti aika monta tuntia istumista jossain kuppilassa tai rappukäytävässä - ei, kiinteistöpalvelun soittaminen paikalle ei tietenkään ollut vaihtoehto. Soitin kuitenkin serkulleni Rusetille, joka onnekseni sattui olemaan kotona ja vielä tarjoutui tuomaan avaimet, koska oli muutenkin lähdössä autolla liikkeelle. Jalkani ovat hänelle ikuisessa kiitollisuuden velassa.
Kun sitten rynnistin kotiin, hän antoi minulle avaimet, minä kiitin ja katsoin avaimia. Kyseisessä nipussa oli vain autotallin ja turvalukon avaimet, ei lainkaan asunnon avaimia. Onnekseni hän ei ollut vielä ehtinyt lähteä mihinkään, vaan sain hänet kiinni ja suunnistimme yhdessä hänen kotiinsa etsimään puuttuvaa avainta. Se onneksi löytyi ja uusi kierros, nyt pääsin ovelle asti - vain huomatakseni, että aiemmin ovenkahvaan jemmaan jättämäni laukku oli kadonnut. Laukku sinänsä oli vanha ja kulunut, mutta käytin sitä edelleen kuljettaessani kierrätysaktivointileluja kaverin koirille ja siihen tarkoitukseen se oli oikein sopiva. Laukussa ei myöskään ollut sisällä mitään arvokasta, joten sen ottaja ei siitä rahallisestikaan hyötynyt. Jälleen kasa kirosanoja, omien avainten nappaaminen mukaan ja toisten palauttaminen Rusetille, joka vihdoin pääsi jatkamaan matkaansa.
Sisälle päästyäni olin niin loppu, että lysähdin tuoliin ja kiroilin lisää kovaa kohtaloani. Jokusen minuutin istuttuani päätin kuitenkin hoitaa vielä pari asiaa eli käydä etsimässä kadonnutta laukkua roskiksesta ja hakea samalla postiin tulleen paketin. Tällä kertaa sentään ymmärsin ottaa jalkaani toiset kengät - noiden kropsujen aika on kyllä nyt auttamattomasti ohi. Sitten alkoivat jälleen onnenkantamoiset: kadonnut laukku löytyi solmittuna naapuritalon kellarinportaikon kaiteeseen. Siellä se olla killitti ikään kuin ei olisi koskaan kadoksissa ollutkaan ja minä nappasin sen siitä mukaani kuin minun olisikin pitänyt noutaa se juuri siitä. Haluaisin todellakin tietää, miten se oli sinne päätynyt, mutta valitettavasti monta asiaa kokenut laukkuni ei osaa asiaa kertoa. Koko arvoton sisältökin oli tallella eli tältä osalta loppu hyvin, kaikki hyvin.
Ennen kuin onneni jättää minut jälleen, taidan pestä naamani ja kiskoa peittoa korville, jotta päivästä jäisi kohtuullisen hyvät fiilikset: hyvän hampurilaisen ja ihanan ystävän kanssa vietetyn ajan sekä laukun löytymisen positiiviset tunnelmat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti