Se pieni ero

Työmatkaliikuntaa pitäisi suosia, mutta mutta... Asian toinen puoli avautui minulle tässä päivänä muutamana, kun tulin työpaikan käytävällä vastakkain työkaverin kanssa. Tämä työkaverini kulkee töihin autolla ja syö lounaansa työpaikan ruokalassa, minä puolestani kuljen pyörällä ja mutustan omia eväitä. Kas siinä se pieni ero.

Työkaverini tuli paikalle kainalossaan pieni käsilaukku ja korkokengät kopsuen. Minä, no joo... läähätin ja läkähdyin paikalle kantamuksineni. Minulla oli iso reppu, johon oli pakattu eväsrasiat ja muut välttämättömät tarvikkeet. Sen lisäksi minulla oli pyöräilykypärä, heijastinliivi, hanskat, kotelo, jossa säilytän pyörän irrotettavia lamppuja, pyörän avaimet sekä tietenkin tylsät matalat tossut. Jos on sadepäivä, ystäväni lisää varustukseensa pienen elegantin sateenvarjon, jota tarvitsee matkalla autolta ovelle ja takaisin. Minä puolestani lisään varustukseeni sadeviitan, kumpparit ja kaikesta huolimatta valuvan meikin sekä tietenkin pyörälle vähintään satula- ja sarvisuojat, mahdollisesti oman sadeviitan. Lista kuulostaa tässä vaiheessa pieneltä, mutta sen todellinen raahaaminen työpaikalle on luku sinänsä. Pari noista tavaroista voi toki jättää pois, jos kulkee kävellen, mutta esimerkiksi heijastinliivi on pimenevissä illoissa ihan ehdoton, hanskat ja järkevät kengätkin on pakko olla.  Hanskat toki vasta sitten kun ilmat viilenevät, mutta en halua kylmettää käsiäni.

Vaikka miten yritän perustella itselleni, että olisi hienoa mennä töihin autolla ja elegantisti pienissä varusteissa, en saa itseäni toimimaan niin - kiitos parkkimaksujen ja bensanhinnan sekä tietenkin sen, että matkan taittamiseen autolla menee saman verran aikaa kuin pyörällä polkaisten. Pyörällä kun pääsee oikaisemaan näppärästi, vaikka kulkeekin ihan laillisia reittejä. Niinpä minä tyydyn edelleen puhkumaan ja puhisemaan ison pahan suden lailla ja kantamaan kamelin tavoin kuormani töihin ja takaisin. Talven tullen siihen saa vielä lisätä pipon ja kaulahuivin sekä villahousut ja villasukat ja...