...monellakin tapaa!
Terveiset vaan tuolta suuresta maailmasta Tampereelta! Olen ollut siellä pari päivää koulutuksessa ja taas on niin kovin oppinut olo. Koulutuksen sisältöä en aio tässä sen tarkemmin alkaa analysoimaan, mutta voin todeta kyseessä olleen erittäin antoisan, opettavaisen ja silmiäavaavan kaksipäiväisen.
Se, mitä aion kirjoittaa liittyy enemmän sitten siihen oiheiselämään - tosin kauppoja en ehtinyt kiertämään yhtään. Se vähän jäi hampaankoloon, sillä olisi ollut kiva päästä kiertelemään kirppikisiä (mm. se legendaarinen radiokirppis, Kontti ja Helka-neiti, Kaunottaren ja Kulkurin ikkunan vilkaisin ohikulkiessani ja siinä ei ollut mitään minulle) ja muitakin liikkeitä. Herra Kirjoitus on kuitenkin luvannut lähteä kanssani shoppailemaan ja tästä lupauksesta aion pitää kiinni.
Osa 1 - Junassa koettua.
Kun olin lähdössä poispäin, olin hyvissä ajoin asemalla ja pääsin junaan hyvälle tarkkailupaikalle. Edessäni istui neljällä paikalla kaksi teinityttöä, joiden suuriäänisesti kerrottua elämän sisältöä sain kuunnella sen vartin, mitä junan lähtöön oli aikaa. Aivan viime tipassa täpötäyteen junaan änki vielä toinen myöhäisteini-ikäinen tyttöpari, ja nämä saivat toiset tytöt luopumaan kahdesta ylimääräisestä paikastaan. Olen nyt sitten kahden parin toimesta sivistetty Idolsin, BB-talon ja salkkareiden kuulumisista, lisäksi olen selvillä heidän minulle tuntemattomien ystäviensä kuulumisista ja kouluun liittyvistä asioista. Lyhyesti voin todeta, että olen onnellinen siitä, että minun EI tarvitse opettaa noita itsetietoisia v---u, mun asioihin ei puututa pikkuriiviöitä koulussa ja tässä kohtaa olen myös erittäin onnellinen siitä, etten myöskään ole teini-ikäisen tytön/lasten äiti.
Tosin äitiys ei kammota, jos lapset voisi siirtää suoraan 12-vuotiaista 18-vuotiaiksi. Nimittäin näiden nuorten aikuisten junakäyttäytyminen oli todella positiivinen yllätys. Minun viereeni läsähti mitään kysymättä keski-ikäinen nainen ja valloitti samantien puolitoista penkkiä itselleen ja kirjalleen, joten minä käperryin ikkunan nurkkaan ja yritin keskittyä torkkumiseen. Sen sijaan kaikki muut tarkkailualueellani olleet paikat täyttyivät niin, että paikalle tullut ihminen (yleensä opiskelijalta näyttävä nuori), pysähtyi paikan kohdalle ja kysyi: "anteeksi, onko tässä vapaata?" tai "anteeksi, voinko istua tähän?". Kaikki kunnia siis hienolle kotikasvatukselle. Kaikesta teinitoivottomuudesta huolimatta tuli silti positiivinen fiilis, meillä on ehkä sittenkin toivoa...
Näiden junahuomioiden lisäksi aion tarjoilla puolen kymmentä huomiota koulutuspäiviltä:
1) omat vaatteeni
Perusitsekkäästi aloitan tietenkin omasta pukeutumisestani. Otin tänne ensimmäistä kertaa käyttöön sen helmihihaisen löytöpuseroni. Muina vaatteina olivat 10 vuotta sitten ostamani tummansiniset suorat housut, samansävyinen kirpparilta ostamani pitkä liivi, kenkinä jälleen kerran ne pronssinilkkurit ja asusteina pitkät makean veden helmet, jotka oli sitaistu solmulle kaulaan. Paita tarjoili vielä yhden yllätyksen, jota en ollut ostaessani huomannut. Huomasitko sinä Ievuskainen paitaa tutkaillessamme vilkaista materiaalilappua? Minä huomasin lapun vasta ensimmäisen kerran riisuessani paidan käytön jälkeen hotellilla. Ennen pidin paidan hintaa jonkin verran kalliina, mutta nyt olen sitä mieltä, että se oli täydellinen huippulöytö. Paita on nimitäin materiaaliltaan silkki-kashmiria! Kyllä! 70% silkkiä, 15% kashmiria ja loppu sitä pakollista nailon/ spandex yhdistelmää, jotta neulos saadaan kestämään. Onnitelin siis itseäni vielä kerran hyvästä löydöstä.
Hiukseni oli laittanut banaaninutturalle, jonka kiinnitin valkoisilla helmikoristeisilla ankannokilla. eli jälleen kerran "helmiprinsessa" bisnesnaisena ;-).
En jaksanut raahata mukanani suurta määrää vaihtovaatteita, joten seuraavan päivän vaatteina olivat samat housut ja liivi. Paitana oli se mysteerishoppaajana hankkimani raidallinen paitapusero, ensi käytössään sekin. Hiukset nutturalle ja samat helmet tällä kertaa kahteen kertaan kaulan ympärille kierrettyinä. Olin mielestäni ihan siististi ja asianmukaisesti pukeutunut.
Sen verran käytännönläheinen minäni oli matkassa mukana, että kävelyitä varten varasin mukaani vahnat huippukäytännölliset Eccon kävelykenkäni. Olen pikkuhiljaa alkanut oppia, että on järkevämpää kuljettaa mukana kaksi kenkiä ja vaihtaa niitä tarpeen mukaan kuin yrittää talloa maratoonimittaisia matkoja korkeilla näyttävillä koroilla ja kärsiä sitten jalkakivuista. Mukavuudenhaluni on alkanut siis voittaa kauneudentajuni.
2) muiden kurssipukeutuminen
Tietenkin sitten piti tarkkailla vähän muidenkin pukeutumista. Melkoista variaatiota esiintyi, oli todella kauniita yhdistelmiä ja sitten sellaisia, joita en itse mistään hinnasta olisi laittanut päälleni.
Yksi esimerkki ristiriitaisuudesta oli aivan upea hiekanvärinen housupuku (sen olisin ottanut vaikka heti itselleni) ja siihen oli yhdistetty todella kauniit suklaanruskeat asusteet kilpikonnopoolo, laukku ja kengät, nekin olisin mielelläni ottanut itselleni. Yhdistelmä oli kuitenkin jotenkin lässähtäneen oloinen, pliisu, mitään sanomaton, massaan katoava ja ennen kaikkea väritön. Jos olisin itse käyttänyt asua, olisin asustanut siihen jotain kivaa väriä, vaikka huivin, laukun, rannekorun, helmet tai vaikka pari edellä mainituista punaisena, viininpunaisena, turkoosina, vihreänä taikka oranssina.
Parhaana mahdollisena en pitänyt myöskään violetti-mustaa mekkoa yhdistettynä purppuranväriseen pooloon ja paksuihin sukkahousuihin. Saman henkilön ensimmäisen päivän asu ihana tummanharmahtavan hiekanvärinen pitkä hame ja samansävyinen jakku punaisella paidalla ja hameenvärisellä huivilla oli sitten taas niitä huippuja.
Yleisesti olin aika ällistynyt joidenkin henkilöiden varsin vaatimattomasta pukeutumisesta. Kauhtuneet farkut, vanunut t-paita ja kurttuinen fleece-takki nyt eivät vaan jotenkaan vastaa minun käsitystäni asiallisesta koulutuspukeutumisesta. Tiedän toki, etteivät kaikki harrasta samanlaista vaatteiden käyttöä kuin itse harrastan eli on kotivaatteet, työmatkavaatteet ja kurssivaatteet erikseen (tosin kyllä kahvipöytäkeskusteluissa tähänkin viitattiin eli niin muillakin), mutta silti ihmetytti...
3) sormukset
Sormusfriikkinä tuijottelin taas kaikkien muiden paikalla olleiden naisten sormuksia. Väistämättä sitten tietenkin vertailin niitä omiini ja pohdin kahta asiaa. Ensimmäisenä sitä, että ovatko omat sormukseni sittenkin liian näyttävät. Siis näyttävät siinä mielessä, että ne näyttävät liian isoilta ollakseen aidot. Tässä kohtaa sitten tietenkin päästään siihen, että jos niiden aitous herättää kysymyksiä, niin ovatko ne halvan näköiset?
Rakastan sormuksiani edelleenkin ihan liikaakin ja kannan niitä ylpeänä suuren rakkauteni ja sitoumukseni merkkinä. Itse tietenkin tiedän, minkä arvoiset sormukset ovat - enkä tarkoita sitä, että ne ovat itselleni mittaamattoman arvokkaat. Enkä mitenkään tarkoita sitä, että minun pitäisi laittaa niihin hintalappu, jotta muutkin ymmärtäisivät niiden arvon, koska vakaasti uskon, että aidon ja näyttävän erottaa rihkamasta muutenkin. Jotenkin vain tuntui, että ne erottuivat (jälleen) massasta, vaikka eivät uniikkikappaleita olekaan.
Aika- ja ikäkaudet kyllä erottuvat sormuksista todella selkeästi. Parilla muulla suunnilleen samanikäisellä ladyllä oli samantyyliset sormukset (yhdellä jopa samantyylinen kolmen erillisen sormuksen yhdistelmä kuin itselläni), mutta sitten seuraava vanhempi ikäpolvi olikin jo 80/90-luvun tyylillä paljon vaatimattomampia. Se edellinen massiivi-ikäluokka 60-luvulta ei enää ollut edustettuna.
Ajattelin sitten sitäkin, että ehkä tietyt ihmiset eivät valitse kihla/vihkisormuksiaan ikuisuudeksi, kuten minä ja herra Kirjoitus aikanamme teimme, koska tänäpäivänä niin moni liitto solmitaan periaatteella erotaan, jos ei ole kivaa.
4) Tässä naamassa arpikin kaunistus olisi...
Nuo samat henkilöt, joita tuolla yläpuolella moitiskelin vaatimattomasta pukeutumisesta olivat kyllä muutenkin varsin värittömiä, niin värittömiä, että katoavat varmaan valkoiseen seinään. En suinkaan tarkoita, että jokaisen ihmisen tarvitsi meikata tuumainen pakkelikerros naamaansa, niin kuin itse teen. Lähinnä mietin sitä, että nuo ihmiset antavat sellaisen vaikutelman, etteivät huolehdi itsestään. Sillä maantien harmaa tukka vedettynä hiirenhännän ohuelle ponnarille, talvenvalkoiset kasvot, olemattomat kulmakarvat, verettömät huulet ja vanhan malliset lasit yhdistettyinä kauhtuneisiin vaatteisiin eivät kaunista ketään. Olisin mielelläni ilmoittanut nuo pari kurssilaista muuttumisleikkiin tai raahannut stokkan kosmetiikkaosastolle ostamaan huulipunan.
Pienet asiat vaikuttavat joskus tosi suurilta ja mietin vain, miten seinäänkatoavia nuo ihmiset sitten omassa ympäristössään ovatkaan, sillä en usko, että kukaan lähtee maailmalle vaatimattomammin eväin kuin on kotonaan. Yksi pieni sipaisu huulipunaa voisi valaista maailmaa sekä itselle että lähiympäristölle. Monen muut voivat pitää sitä turhamaisuutena, mutta minä pidän itsestäänhuolehtimista tärkeänä: miten voin huolehtia muista, jos en huolehdi edes itsestäni.
5) Kengät
Kuulun korkokenkä- ja avokassukupolveen, ja olen tottunut siihen, että en juuri lähde mihinkään maailmalle alle 10cm koroissa, jos tiedän, että en joudu kävelemään. Mikäli edessä on pitkiä kävelymatkoja varaan mukaan vaihtokengät, jotta voin keekoilla itse tilaisuudessa hienona koroilla. Mikäli avokkaat tai vastaavat eivät sovellu tilanteeseen, valitsen nahkaiset kävelykengät vähintään 5 cm korolla. Myönnetään, myönetään vanhanaikaista ja tylsää.
Eräs asia, johon kiinnitin huomiota oli tennareiden käyttö. Samassa rakennuksessa oli myös koulu, jonka tyttöoppilailla oli kaikilla tennarit tai nilkkapituiset saappaat. Näitä samoja tennareita löytyi kuitenkin myös kurssilaisten jalasta, mikä yllätti minut. Olen siis ilmeisesti erittäin kaavoihini kangistunut, koska olen niin tottunut näihin avokaspartyihin. Ehkä minä sitten viiden vuoden kuluttua olen vähemmistössä korkokenkineni ja pohdin, miksi en kuulu joukkoon.
Näihin ajatuksiin, näihin tunnelmiin...
