Itsekuripäiväkirja; viikko 8

Yritänpä kerrankin olla ajoissa tämän päiväkirjani kanssa, sillä huomaan jotenkin tässä taas lipsuneeni niin, että sunnuntaiksi tarkoitettu päiväkirjakatsaus ilmestyykin vasta seuraavan viikon torstaina. Eihän siinä ole mitään miekltä, sillä siinä kohtaa on jo melkein seuraavakin viikko elettynä. Jotain ajantajustani tällä hetkellä kertoo se, että tätä kirjoittaessani tajusin sujuvasti julkaisseeni kaksi kappaletta viikon kuusi itsekuripäiväkirjaa. Toinen on kyllä peräisin viikolta seitsemän...täytyy kutsua jälleen Edit-täti kylään ja korjata asia.

Turha kai sanoakaan, että viikko on kulunut pitkälti vanhan kaavan mukaan. Mitä nyt olen sitten tehnyt töitä ensimmäisen ja toisen työpaikkani sijaan siinä ensimmäisessä ja kolmannessa. Tosin vain tuntia, paria päivässä, mutta kyllä sekin kummasti tuntuu ajan kulumisessa.

Sali? Mikä se on? Ei toivettakaan, että saisin itseäni hilattua mihinkään liikunnalliseen päin. Toisaalta ei meillä kyllä ole viime aikoina juuri näkynyt sipsejä sen paremmin kuin karkkejakaan eli kyllä se varmaan tästä sitten iloksi muuttuu.

Ruokahävikkiäkin on tullut ja ihan meikäläisen laiskuudesta johtuen. Jouduin heittämään pois muutaman kirsikkatomaatin, jotka minun laiskuudestani johtuen pääsivät pahenemaan jääkaapissa ennen kuin ehtivät muotoutua ruoaksi.

Muutama tavarakin on taas päässyt uuteen kotiin, joten lista näyttää ihan hyvältä. Poistetut versus saapuneet taistossa poistetut johtavat kirkkaasti. Kuukauden lopussa tulee sitten se todellinen tilitys, miten paljon tavaraa onkaan poistuntut, no maaliskuusta toukokuuhun tuskin sitten poistuu juuri mitään, että tasapainoa on kirittävä takaisin vuoden myöhempien kuukausien myötä.

Vinoon mennyt skannaus kuvaa aika hyvin tämän hetkistä mielentilaa, vähän liikaa kaikkea, jotta mikään pysyisi oikeasti tasapainossa. Talous sentään on kohtuullisella mallilla, tuhlauttua ei juuri ole tullut, kun ei juuri ole kaupassa käyty hakemassa kuin pakolliset.

Valinnanvapauden rajoittaminen

Minun on vielä kertaalleen pakko palata tuohon jemmari-teemaan, sillä tajusin sen liittyvän kiinteästi yhteen eroahdistukseni kanssa. Yksi suurista kotieroahdistuksen syistäni on selkeästi valinnanvapauden rajoittaminen. En voi ottaa mukaani kaikkia vaatteitani, kenkiäni, meikkejäni ja muita tavaroitani, minun on pakko valita mukaan vain tietty osa niistä, ja sehän tarkoittaa tietenkin sitä, ettei minulla ole tulevaisuudessa yhtä suurta valinnanvapautta. Vaikka en käyttäisikään kuin kolmea kenkäparia tai kahta huulipunaa kerrallaan tai siis vuorotellen ei yhtä aikaa, mutta minä tiedän sen, että jos haluan, minulla on mahdollisuus kaivaa varastoistani esiin viisikymmentä muuta kenkäparia tai samanverran eri sävyisiä huulipunia (määrät esimerkinomaisia, todelliset määrät valitettavasti paljon enemmän). Olipas tuo nyt kovin vaikeasti sanottu, yritetään uudelleen. Minulla on yleensä käytössä kolme paria kenkiä eri keleille, joista valitsen käyttöön ne, jotka kulloiseenkin keliin parhaiten passaavat. Huulipunissa minulla on yleensä arkikäytössä kaksi eri sävyä, joista valitsen ja niiden loppuessa otan käyttöön kaapistani korvaavan. Juhlat ja muut erikoistilanteet ovat sitten asia erikseen. Kengistä kaivan esiin korvaavan parin edellisten hajotessa. Käytän siis arkipäivässäni vain murto-osaa omistamistani kengistä tai huulipunista (ja aika moneen muuhunkin tavararyhmään pätee tämä sama), mutta tällöin minulla on se periaatteellinen vaihtoehto, että voin halutessani valita jotain muutakin.

Hupaisaa on se, että kun minulla on se mahdollisuus, tyydyn käyttämään tuota perusvalikoimaa, valitsen kenkäni niistä kolmesta parista tai laitan jompaa kumpaa arkihuulipunaani. Jos kuitenkin käy niin, että unohdan harvoin käytetyn juhlahuulipunani maalle, haluaisin tietenkin käyttää juuri sitä koko sen ajan, kun se ei ole saatavilla. Mikään vaate ei näytä miltään, kun juuri se täydellisesti sopiva huulipunasävy tai kengät puuttuvat. Käytännössä kukaan muu ei huomaa eroa kahden melkein samaa sävyä olevan huulipunan välillä, mutta kun minä itse huomaan... Ilmeisesti tämä on sitten sitä jemmarin tyyliä kiintyä tavaroihin.

Nyt yritän saada itseni ymmärtämään sitä, että ensinnäkin kyseessä on vain rajallinen aika, joka on todella pieni aika suhteessa kaikkeen muuhun. Toisekseen, koska en normaalissa arjessanikaan tarvitse kaikkea sitä tavaramäärää, joka minua ympäröi, en tarvitse sitä tänä lyhyenä poikkeusjaksonakaan. Lisäksi minulla on olemassa se villikortti, että jos joku asia todellakin puuttuu, loppuu tai muuta, minä pääsen tonkimaan jemmojani ja hakemaan ko. tavaran kotoani, tämän tiedon toivon vähentävän turhien tavaroiden kaipuuta.

Pieni suuri voitto

Olemme Herra Kirjoituksen kanssa melko neuroottisen tarkasti pitäneet kiinni siitä, että nyt ei osteta mitään ylimääräistä, ei edes ruokakaupasta ja tämä siis lähestyvän putkiremontin ja asunnosta muuton takia (josta olen täällä jauhanut jo niin paljon, että alan itsekin kyllästyä). Eilen olin kuitenkin pitkän ja vaiheikkaan työpäivän jälkeen siinä tilanteessa, että olisin ollut valmis lankeamaan pizzaan. Herra Kirjoitus oli kuitenkin vast'ikään kotona syönyt, eikä siis nälkäinen eikä houkuteltavissa - kerrankin näin - joten pizzan hankinta jäi välistä. Hyvä me! Tunnelin päässä on sittenkin valoa!

Eilisen päivän toinen suuri voitto oli se, etten normaaliin tapaani napannut pikaevääksi sitä karkkipussia, joka liian usein on tällaisina työpäivänä kaupasta mukaani päätynyt. Ostin sen sijaan kaksi muffinssia, jotka kiikutin kotiin ja jaoin Herra Kirjoituksen kanssa. On siis kerrankin mahdollista kirjoittaa viikkopäiväkirjaan, että herkuista on kieltäydytty ja jopa kahdesti. Tai oikeastaan kolmesti, koska kaupassa harkitsin myös sipsipussin ostamista ja jätin senkin kauppaan. Se tunnelin päässä näkyvä valo ei sittenkään taida olla juna.

Vuoden toinen pari

Kun pääsin vauhtiin, valmistui puikoilta pikavauhtia toinenkin sukkapari. Materiaalina edelleenkin sitä Virtain villan aitoa lammasta, tällä kertaa kahdessa värissä ja lisätehosteena kolmiväristä sekoitelankaa. Mallikin tylsästi se sama, jota olen viime aikoina käyttänyt melkein kaikissa sukkateelmissäni. Eikä muutosta ole tulossa, seuraavaksi puikoilta on tulossa kaksi paria tätä samaa sorttia, mutta harmaassa värissä ja miesten koossa.

Nämä sukat menevät lankojen ostajalle eli äidilleni.

Kun se on rikki...

Aloitin tänään vaivihkaisen tavaroiden kokoilemisen. Ensimmäiset tavarat, jotka pakkasin säilöön olivat varmasti sellaisia, joita ei tulevalla viikolla tarvita nimittäin pari jääkaappimagneettia ja  kylpyhuoneen koristeet: pari Kivi-tuikkua, lasikiviä ja koristejoutsen, jossa lasikivet olivat esillä. Samalla tulin vilkaisseeksi tarkemmin kynttiläkaapin sisältöä ja yllätyin - jälleen kerran - paitsi siitä, miten paljon meillä on kynttilöitä sellaiseksi huusholliksi, jossa niitä ei polteta juuri lainkaan (mikä tietysti saattaa johtua juuri siitä, että kun niitä ei polteta, niitä kertyy), myös siitä, mitä sieltä laatikoista löytyi. Olen kylppäriä siivotessani ihmetellyt parin saippuan puuttumista, tiesin siis sen, että meillä piti olla sellaiset, mutta en löytänyt niitä siivotessani, enkä sen kummemmin kiinnittänyt asiaan huomiota. No, nyt ne sitten löytyivät tuikku- ja tuoksuöljylaatikosta hyvin marinoituneina, mutta tuli todistettua, että muistin oikein, meillä oli sekä vadelma- että appelsiiniluffa saippua. Tuoksuöljyistä pari oli haihtunut tyhjiin, ja päätyivät siis roskiin, mutta tuo Aromapure-pakkaus vaikutti olevan täydessä iskussa, joten otetaan käyttöön. Toivottavasti ne auttavat rentoutumaan, virkistäytymään ja puhdistautumaan niin kuin lupaavat.

Samalla kertaa löytyi myös lahjaksi saatu valkosavinen lumiukko, joka valitettavasti oli ajan saatossa muuttunut entiseksi lumiukoksi. Olen säästänyt lumiukkoa sen rikkinäisyydestä huolimatta, koska sen tekijä on toinen lainalapsistamme. Nyt päätin kuitenkin, että on aika tyytyä kuvalliseen muistoon tästä ukosta, joka pitkään oli meillä esillä.

Saman poistokohtalon koki myös lahjaksi lapsosilta saamamme lasipurkki. Onnistuin jossain kohtaa kolhaisemaan purkkia ja sen kannen sisus murtui muuttuen pieniksi äärimmäisen teräviksi ja leikkaaviksi sirpaleiksi. Ehkä purkista olisi saanut kunnollisen, jos olisi malttanut hioa lohkeaman reunat ja...ja... Nyt vain on niin, että minulla ei ole hiomiseen tarvittavaa aikaa, ja kerran käteni purkissa loukattuani olen valmis myöntämään, että kun se on rikki, se on rikki.

Näiden kuvien myötä sanotaan siis hyvästit ihanalle maustekoristeiselle lasipurkille. Mutta kun se on rikki, niin kyllä se tosiaan on rikki. Sen verran annan itselleni armoa, että etsin vielä purkille uutta kantta naamakirjan kautta, mutta jos ei ensi viikkoon mennessä löydy, menee purkki roskikseen.

Eroahdistus

Olen viimeisen viikon kierrellyt kotiamme ja katsellut haikein mielin seiniä, huonekaluja, tauluja, kaikkia tuttuja tavaroita. Ihastellut herra Kirjoituksen ja minun yhteistä lemmenpesää, kotiamme. Yleensähän tuohon lemmenpesä-termiin liitetään jotain negatiivista ja salakähmäistä, mahdollisesti ulkosuhteilua, mutta tässä tapauksessa kyse ei ole siitä. Minusta vaan tuo termi "lemmenpesä" kuvaa monessakin mielessä hyvin kotiamme, ensimmäistä omaa ja yhteistä kotiamme, jota olemme kuluneen melkein vuosikymmenen (tuosta ajasta jää vajaaksi muutama kuukausi) aikana rakentaneet pikkuhiljaa mieleiseksemme, kodiksi, jossa on tarkoitus rakastaa ja riidellä, viettää ihania yhteisiä hetkiä, kodiksi, jonka on tarkoitus olla turvasatama maailman melskeessä.

Nyt koen suunnatonta eroahdistusta siitä, että joudun päästämään tuikituntemattomat ihmiset kotiini, minun ehdottoman yksityisen maailmani rajojen sisälle. Vielä pahemmaksi tunne muuttuu, kun joudun myöntämään se tosiasian, että mikään ei ole ennallaan siinä vaiheessa, kun pääsemme palaamaan kotiin. Kaikkein eniten pelkään sitä, että ei ole edes kotia, mihin palata - tapahtuu joku tulipalo, vesivahinko tai jotain, joka tärvelee kaiken sen, mitä kodistamme on jäljellä ja minkä joudumme sinne evakkoajaksi jättämään.

Tiedän, että tarjolla on sitten joskus uutta ja upeaa, komeaa ja kiiltävää, mutta kun minä en ihan oikeasti halua sitä. Olen kovasti kiintynyt kaikkeen vanhaan, mitä kodissamme on (kas vain se jemmaaja, joka kiintyy tavaroihin on taas nostamassa päätään), jopa siihen kylpyammeeseen, jota jossain kohtaa vihasin kuin ruttoa. Nyt olisin jo valmis pitämään kynsin hampain kiinni siitäkin, se kun on osa sitä rakastamaani kotia. En halua tätä muutosta, en halua lähteä pois kotoa...

Osasin kyllä odottaa tätä eroahdistustunnetta, mutta en tajunnut että se iskisi näin voimakkaana ja puristavana. Kauhulla odotan sitä hetkeä kun noin viikon päästä pakkaan tavaroita ja painan ovea viimeistä kertaa kiinni. Vaikka järki sanoo, että kaikki menee hyvin, remontteja on tehty ennenkin ja kuitenkin paljon kodista säilyy ennallaan, kertoo tunne silti, että kyse on meidän kodistamme, joka on meille ainutlaatuinen ja jonka siksi pitäisi olla kajoamaton. Pahinta tunteen kannalta on varmaankin se, ettei pääse valvomaan itse sitä kaikkea, mitä ne vieraat miehet siellä tekevät. Kurkistelevatko laatikoihin, tutkivat tavaroita, ihmettelevät sitä, miksi jokin on niin kuin on.

Eroahdistusta seuraa tietenkin muuttoahdistus eli se, miten kaikki pitäisi järjestää, jotta olisi puhtaita ja ajankohtaan sopivia vaatteita riittävästi mukana, puhumattakaan kengistä ja kaikesta muusta tarpeellisesta. Sitten seuraava pohdinta onkin se, että miten sitten voikaan palata sinne rikki revittyyn kotiin hakemaan niitä mahdollisesti puuttuvia tavaroita, kestänkö sitä ja viimeisenä, muttei toki vähäisimpänä: olenko ihan kahjo, kun mietin kaikkea tuollaista. Tajuan eläväni ihan liikaa englantilaiseen "kotini on linnani"- tyyliin. Haluaisin otta luudan käteen ja lakaista kaikki vieraat miehet pois tekemästä remonttia, mutta se taitaa auttaa aivan yhtä hyvin kuin se, että heittäytyisin mahalleni eteisen lattialle ja saisin oikein kunnon itku-potku-raivarin. Korkeintaan katsoisivat säälivästi ja tilaisivat ambulanssin viemään pyöreään pehmustettuun huoneeseen (jotka itseasiassa ovat urbaanilegenda) etsimään kulmia.

Onneksi kirjoittaminen sentään helpottaa ja auttaa jäsentämään  asioita.

Helmikuun nuukailuvinkki: vanhoja, mutta tarpeellisia

Nämä vinkit tuskin tarjoavat kokeneelle ja asiansa osaavalle nuukailijalle mitään uutta, mutta niinhän sitä sanotaan, että kertaus on opintojen äiti ja toistamalla asiat tulevat tavaksi. Menköön siis vielä yksi tällainen vanhojen nuukailuvinkkien koontiteksti lähinnä muistutuksena itselleni. Muistan, miten pari vuotta sitten luin jostain verkkolehdestä kymmenen nuukailuvinkkiä, joiden piti aikaan saada vuoden mittaan melkoiset säästöt. Myönnetään, että tunsin itseni petetyksi ne luettuani, lista kun ei tarjonnut minulle mitään uutta, vaan sille oli nostettu asioita, joita pidin täysin normaaleina tapoina toimia.

Yksi näistä minulle täysin luonnollisista toimintatavoista on kosmetiikkapurkkien tarkka tyhjentäminen, sillä suurimpaan osaan jää todella paljon jämiä, mikäli ne käyttää vain ns. normaalilla tavalla. Ainoa poikkeus tuosta on palasaippua, koska se kuluu kokonaan, eikä siitä myöskään juuri tule jätettä. Niinpä kaikki saippua-, suihkugeeli- ja shampoopullot kannattaa huuhdella pienellä määrällä vettä sen jälkeen, kun on muka valuttanut sieltä viimeisen pisaran. Yleensä huuhdevedestä riittää vielä yhteen tai kahteen pesuun aivan hyvin. Itse en ole koskaan lähtenyt siihen, että laimentaisin käytössä olevia shampoita tai suihkugeelejä vedellä, mutta jotkut kuulemma tekevät niinkin, jolloin tuotteet tietenkin riittävät pidempään. Jotenkin vain epäilen tuotteiden pesutehon heikkenevän sen verran, etteivät ne laimennettuina puhdista jatkuvassa käytössä riittävästi. Pitäisi varmaan kokeilla tuokin, jotta osaisi sanoa, luulenko väärin.

Ne kosmetiikkapurkit, joita ei voi huuhtoa vedellä esim. rasvat, hammastahnat jne. leikkaan auki joko ihan tuubin päästä tai keskeltä tuubia tuotteesta riippuen. Keskeltä leikatun tuubin kun voi laittaa tulpaksi itselleen, niin ei juuri tarvitse pelata minigrip-pussien kanssa, vaikka yleensä aina säilytän nämä aukileikatut tuubit pussissa siihen asti, että loput kosmetiikat on tullut käytettyä. Tämä sen vuoksi, ettei suora ilmakosketus pääse pilaamaan tuotetta taikka kuivattamaan sitä käyttökelvottomaksi. Useimmissa rasvatuubeissa on vähintäänkin viikon käyttöön riittävä määrä tuotetta, joskus enemmänkin. Dödöpullot valuttelen myös eli säilytän niitä viimeiset ajat korkillaan seisten, jotta kaikki aineet valuvat alaspäin ja tästäkin huolimatta Herra Kirjoituksen dödön kulutus lähentelee infernalisia lukemia, en vain ymmärrä, mihin se sitä dödöä oikein tunkee...

Kosmetiikan suhteen on myös voimassa se vanhanaikainen niksi, että sitä kannattaa yleensä ostaa isommissa pakkauksissa - tällä kohtaa puhutaan siis niistä tutuista ja turvallisista, hyväksi havaituista tuotteista, uutta ja ihmeellistä ei kannata ostaa suurimmassa mahdollisessa pullossa, jos vaikka käykin niin ikävästi, ettei se sovikaan. Isot pullot tai suoranaiset tukkupakkaukset ovat hyviä siinä vaiheessa kun tuntee tuotteen ja tietää käyttävänsä sitä pitkään, ne kun ovat usein litrahinnaltaan merkittävästi edullisempia kuin pienet. Lisäksi kannattaa miettiä sitä, onko mahdollista ostaa täyttöpakkauksia, joidenkin tuotteiden kohdalla on saatavilla edullisempi ja vähemmän ympäristöä kuormittavia täyttöjä, jotka voi itse valutella pulloon tai kiinnittää paikalleen puuteri- tms. rasiaan.



Samalta "superlistalta" taisivat löytyä myös nämä ikuissuosikit: älä mene nälkäisenä kauppaan, hyödynnä tarjoukset, tee ruokaa kerralla enemmän ja pakasta sekä  elintarvikkeissa kilohinnan vertailu - joskus saattaa yllättäen käydä niinkin ettei se isompi paketti olekaan sen edukkaampi kuin pienempi ja toisinaan voi myös olla niin, että kaupan oma "halpismerkkinä" pidetty onkin kalliimpi kuin vastaavaa muun merkkinen tuote. Samoin kovasti jo loppuun kaluttu vinkki on mielestäni se, että pitäisi käyttää lihan tilalla soijaa, koska kasvisruoka on useimmiten lihaa edullisempaa. Lisäksi pitäsi käyttää sesongin kasviksia ja hedelmiä ja välttää niitä, jotka ovat kalleimmillaan juuri sillä hetkellä (esimerkiksi suomalaiset tomaatit talvella).

Tämä ei tainnut olla listalla, mutta sen olen niin omakohtaisesti moneen kertaan kokenut, että haluan jakaa samaa oppia muillekin: köyhän ei kannata ostaa halpaa, vertaa kestotuotteissa hinnan lisäksi laatua. Pidemmän päälle yksittäinen edullinen hankinta voi tulla huomattavasti kalliimmaksi, kun sen joutuu useamman kerran vaihtamaan uuteen. Tämä ei tokikaan sitten tarkoita sitä, että kaikki halpa olisi huonoa, pitää vain oppia poimimaan kirsikat kakusta.

Viimeisimpä se tärkein ja tarpeellisin niksi, joka ainakin minun tulisi muistaa: osta vain tarpeeseen.