läskibisnestä ja thinspirationkuvia

Katselin viime viikolla kaksi herra Kirjoituksen nauhoittamaa dokumenttia, jotka vaativat viikon pureskelun ennen kuin rohkaistuin niistä kirjoittamaan ja vieläkään en ole ihan varma, mitä niistä oikein pitäisi ajatella.

Ensimmäinen dokkari oli nimeltään "läskibisnes", joka kuvasi sitä, mitä kaikkea kivaa jenkeissä on keksitty lihavilla ihmisillä rahastamiseksi. Hampurilaiskauppias "Doc" ja hänen "neljän ohitusleikkauksen"- hampurilaisensa olivat sieltä lievemmästä päästä. Kyseinen herra oli oikeasti ravintoterapeutti, ja kun hän oli huomannut, että ihmisten oli ihan mahdoton noudattaa tiukkaa diettiä 7 päivää viikossa, hän keksi ajatuksen roskaruokapäivästä eli kerran viikossa ihmiset saivat sitten mussuttaa hamppiksia ja ranskalaisia sydämensä kyllyydestä. Hän perusti tuon pikaruokapaikan, jonka konseptina olivat valtavat annokset (tuossa edellä mainitussa on kilo lihaa ja muut tykötarpeet päälle) ja sairaalameininki. Hän itse paikan johtajana hilluu lääkärin takissa ja stetari kaulalla. Tarjolijat on puettu hoitsutytsuiksi lyhkäisissä valkoisissa mekkosissa, korkeissa koroissa ja sukkanauhoissa jne...

En tiedä onko tuo pikaruokatouhukaan nyt niin tervettä, mutta vielä kamalammaksi homma meni, kun esiteltiin paikallinen laihdutuskoulu. Vanhemmat maksavat liki 6000 dollaria kuussa siitä, että heidän pentunsa käyvät laihdutuskoulua. Tuo koulu vain on kaikkea muuta kuin laihdutuskoulu, siellä ei esim. panosteta liikuntaan, terveelliseen ruokaan tai laihduttamisen lääketieteelliseen seurantaan. Liikuntatunneilla riittää se, että seisoo, liikkua ei tarvitse, sillä seisominen on paljon parempaa kuin istuminen. Kouluruokana on kaikkea epäterveellistä ja esim. välipaloina on vaihtoehtoina vähärasvaiset, mutta runsas hiilihydraattiset keksit tai hedelmät - ja yllättäen hedelmävati jäi koskemattomaksi, kun kersat halusivat keksejä!

Ohjelmassa esiteltiin myös perheyritys, jolla on laajalti kasvavat markkinat. Tämä yritys nimittäin valmistaa jättikokoisia ruumisarkkuja sellaisille ihmisille, jotka eivät mahdu tavalliseen kistuun. Suurimmillaan ruumisarkun leveys oli 123cm ja syvyys 80cm! Melkoinen loota!

Viimeisimpänä, vaan ei vähäisimpänä, pääroolissa oli Leila, joka on tehnyt plus-elämästä suorastaan taidetta. Hän on tehnyt pari kymmentä jumppavideota ylipainoisille kotirouville ja vastaaville (siis ihan hävetti, kun se kehtasi mainostaa niitä jumpaksi- kolme sivu-viereen askelta, neljä matalaa polven nostoa ja pari käsien huiskautusta EI ole jumppa!), hintaa oli melkoisesti ja kaupaksi menivät kuin häkä. Taktiikkakin oli ovela, Leila itse on reilusti ylipainoinen ja hänen kanssa jumppaajansa sellainen valaanpuolikas eli jokainen saattoi samaistua Leilaan ja "valasta" katsoessaan todeta olevansa hoikempi kuin hän (se nainen painoi ihan varmaan noin 250kg ja voitte vain kuvitella, miltä se näytti jumppatrikoissa). Lisäksi Leila ylläpitää maksullisia nettisivuja, joilta saa tietoa erilaisista plus-kokoisten (huomatkaa sanonta, amerikassa on rotusortoa puhua läskeistä tai ylipainoisista) ihmisten tarvitsemista tavaroista ja siitä, mistä niitä saa. Samaa tarkoitusta palvelee myös Leila julkaisema PLUS- luettelo, joka on kuin puhelinluettelo, mutta siellä on vain pluskokoisten palveluita mainittakoon nyt yhtenä esimerkkinä apuväline takapuolen pyyhkimiseen, kun ei itse enää yletä.

Seuraavan illan dokkari oli sitten jotain ihan päin vastaista, se oli nimittäin nimeltään "PRO ANA" ja kertoi anoreksiaa ihannoivista nettisivuista, -palveluista ja niitä käyttävistä nuorista tytöistä. Nuo sivut ovat täynnä mitä karmivampia ohjeita siitä, miten laihduttaa, miten huijata vanhempia uskomaan, että olet syönyt, että kuukautiskiertosi on edelleen normaali, miten saada enemmän luuta esille jne. jne. Lisäksi siellä oli massoittain thinspiration-kuvia eli sellaisia mallikuvia, johon noiden tyttöjen tulisi päästä. Ainoa vain, että noissa kuvissa olevat ihmiset olivat ihan hirveän näköisiä, pelkää nahkaa ja törröttäviä luita; solisluut nousivat kaulalta, kylkilluut olivat kylkikaarista helposti laskettavissa, nikamien okahaarakkeet törröttivät selästä kuin piikkipanssari, lantiokaari nousi esiin kuin pahasti nälkiintyneellä keskitysleiriläisellä ja noiden ihmisten mielestä ne kuvat olivat kauniita.

Ohjelmassa seurattiin yhden sivustojen kautta itsensä sairaalahoitoon laihduttaneen tytön toipumista ja pro ana- sivu vieroitusta, joka ei ollut mitenkään helppoa. Toisen tytön ajautumista laihduttamiskoukkuun ja sitä, miten hänestä itsestään tuli muiden ihailun kohde ja thinspiration malli (onneksi ohjelman lopussa näytti siltä, että hänkin pääsee laihiksestaan eroon ja tyytyy kohtuulliseen normaalielämään). Nämä edellä mainitut olivat teinityttöjä 18 ja 16 -vee, mutta sen lisäksi ohjelmassa esiintyi 25-vee nainen, joka toimi eräiden pro anorexia - nettisivujen ylläpitäjänä ja laati mm. laihdutusohjelmia muille. Kovin terveellä pohjalla ei sekään meno vaikuttanut olevan, kun ko. nainen oli viiltelyarvissa ranteista olkapäihin - viiltely kuulemma helpotti hänen pahaa oloaan, tosin hän väitti, ettei ollut viillellyt itseään enää sen jälkeen, kun löysi pro ana - elämän, mutta silti...

Yhteistä molemmissa ohjelmissa oli se, että kummatkin korostivat voimakkaasti ihmisen oikeutta valita, millainen olet. Tällä tarkoitettiin sitä, että ei enää ole tarkoituskaan pyrkiä laihduttamaan ja olemaan normaalipainoinen, vaan valitaan pluskokoinen elämä tarkoituksella yrittämättään pyrkiä normaalipainoon tai normaalielämään tai vastaavasti ei haluta olla hoikkia normaalikokoisia, vaan ihmisellä on oikeus valita laiha elämä. En tarkoita, etteikö jokainen voisi valita sellaisen elämäntavan ja -tyylin kuin haluaa, mutta sairaanloisten ääripäiden nostaminen normaaliksi on mielestäni väärin. Ei ole oikein, että ihminen painaa 300 kg, eikä pääse itse sängystään ylös ja ihan yhtä väärin on se, että ihminen laihduttaa itsensä 30kg painavaksi vääristyneen maailmankuvan takia ja päätyy siksi sairaalahoitoon. Minusta kummassakaan ei ole mitään normaalia. Hyväksyn sen, että ihminen voi olla hoikka, jopa alipainoinen, jos hän on sellaisena terve ja onnellinen - samoin toisinpäin, kyllä niitä liikakiloja voi olla, jos vain on muutoin terve ja elämä ok. Minä korostaisin kuitenkin sitä, että kummassakin tapauksessa pitää olla terve, tervettä ei ole se, ettei pääse enää liikkumaan tai se, että normaalit naisen hormonitoiminnot ovat lakanneet liiallisen laihduttamisen takia.

Juu...keskiverto elämä kera parin (kymmenen) liikakilon taitaa sittenkin olla ihan yes, vai mitä?