Itsekuripäiväkirja; viikko 7

Kovin samanlaiselta näyttää tämäkin viikko allekirjoittaneen itsekuriasioiden suhteen, kun nämä aikaisemmatkin. Sohvalta en juuri itseäni saa ylös piiskattua - tällä kertaa tekosyynä edelleen vaivaava flunssa - mutta herkkujen perään olen perso. Kaapeista on kompattu kaikki mahdolliset, mitä hiukankin voi herkuiksi kutsua ja mussutettu pois. Onneksi sentään uusia ei ole tullut ostettua.

Viikon  urotyöksi voi sanoa sitä, että sain sentään pakastevarantomme tiivistettyä yhteen pakastimeen. Tähän asti niitä on ollut käytössä kaksi. Kovin paljon tavaraa ei ole päätynyt uusiin koteihin, mutta eipä sitä sitten juuri ole tullutkaan. Ruokahävikkikin on pysynyt nollalukemissa ja kaikki mahdollinen on tullut syödyksi sen sijaan, että olisi päätynyt biojätteeseen.


Viikon plussapuoliin menee myös se, että tänne muuttaessamme melkein tarpeettomaksi jäänyt puhelinpöytä on nyt sitten saanut uuden kodin ja me vastaavasti kahvipaketin. Kyseinen pöytä palveli aikanaan vintissä pakkaustarvikevarastona, mutta sitten tuli ilkeä palotarkastaja ja kielsi kaiken ylimääräisen materian säilyttämisen vinttikäytävillä, johon tuo kovin mukavasti olisi mahtunut. Sen jälkeen se oli vinttikomerossa tukkeena useamman vuoden ennen kuin nyt päätyi uuteen kotiin, jossa he toivottavasti tarjoavat pöydälle vinttikomeroa paremman sijoituspaikan.

Viikon ainoan tarpeettoman tuhlauksen muodosti kirkkaan sininen clip on -raita, jonka lankesin kampaajalla ostamaan samalla kun hiukset saivat uuden värin. Kampaajakäynti oli lahja äidiltä, joten minulta kului rahaa vain tuon raidan verran siis viisi euroa. Vaikka se oli täysin turha, tuntui se juuri siihen kohtaan hauskalta idealta ja piristi kummasti. Äitini kommentoi uutta lookiani yhdellä sanalla: Närhi. Se lienee kyllä varsin kuvaava määritelmä tuon raidan värin vuoksi. Käytän sitä nyt hetken ja pistän sitten ehkä eteenpäin, jos tupsu on siinä vaiheessa sellaisessa kunnossa, että sitä voi vielä kierrättää seuraavalle käyttäjälle, siitä kun lähtee melkoisesti karvoja. Samalla sain kampaajalta pari hoitoainenäytettä testaukseen.

Tämä viikko meni sitten päiväkirjan osalta oikein putkeen. Ensiksi tekstissä oli väärän viikon otsikko siis kuutonen toiseen kertaan, kun sain sen korjattua, kopioin tietenkin kirjastani sen kuutosviikon sivun ja täyttelin tiedot siihen. Nyt pitäisi kuitenkin olla numerot kohdillaan ja kuutoset vaihdettu seiskoiksi.

Minä, jemmaaja

Nyt se on sitten sanottu ja löydetty. Hamsterin tilalle on tullut uusi, parempi, totuudenmukaisempi ja kuvaavampi termi: Jemmaaja. Pitääkö noille kahdelle tehdä ero, hamsteri on se, joka ei kykene heittämään pois mitään - siis yhtään mitään, rikkinäistä, likaista ja täysin tarpeetontakaan - jemmaaja puolestaan on se, joka säästää tavaroita mahdollisen tulevan tarpeen varalle, koska on hankala luopua tavarasta, jota saattaa vielä tarvita.

Erinomainen blogi-kirjoitus ja keskustelu löytyvät Karkkipäivä-blogista, täältä. Minun on turha kirjoittaa tässä asiasta yhtään enempää, sillä kaikki tarpeellinen on tosiaan tuossa Sannin tekstissä sanottu.

Ainoa, mikä minun osakseni jää, on sen tunnustaminen, että olen jemmaaja, Jemmaaja isolla J-kirjaimella.

Joulu helmikuussa

Saimme anopilta jouluksi amarylliksen, joka jouluna oli vielä suloisen nuppuinen. Se avasi ensimmäiset kukkansa tammikuussa ja olin jo kiikuttamassa sitä roskiin, kun kukkaset kuihtuivat. Roskikseen viemisen sijasta minua kehotettiin antamaan amaryllikselle vähän vettä ja odottamaan ja kas - siellä olikin vielä toinen kukkavana, joka avasi mahtavat kukkansa helmikuussa iloksemme.

Kyllä se vaan on kaunis.

Nuukailijan sukkaremontti

Sattuipa kerran siinä keskikokoisen kaupungin keskikokoisessa kolmiossa... Herra Kirjoitus tuijotti minua silmät levällään ja naamallaan kauhistunut ilme: "Et edes SINÄ voi pistää tuollaista blogiisi...". Minä tapitan yhtä ällistyneenä takaisin: "Miksi en voi, tämähän on ihan siisti ja toimiva idea." "No kun tuo ylittää jo Roope Ankan itaruudessa!"

Ehkä asia sitten on niin ja viimeisin värkkäykseni ylittää itaruudessaan Roopenkin, vaikka itse en olekaan samaa mieltä. Minusta siinä on kierrätyshenkistä nerokkuutta ja jälleen uusi loistava idea siitä, miten tavarat saa todella käytettyä loppuun. Lisäksi minä sain näpertää jotain ja aikaisempi roska muuttuu käyttökelpoiseksi ja toimivaksi, siis ainakin kaksi plusmerkkistä asiaa.

Minulla on jo hetkisen pyörinyt kaapissani muutama pari sukkia ja sukkahousuja, joissa on jotain pientä vikaa niiden käyttöä rajoittamassa. Osa on vain mystisesti hautautunut laatikon pohjalle, ja kaivautui esiin, nyt kun alusvaatelaatikkoa siivosin. Osa taas on päässyt pyykistä livahtamaan takaisin laatikkoon ja tullut käteen osuessaan tyrkätyksi takaisin laatikkoon käyttöön sopimattomina.

Päätin, että nyt on aika joko siirtää sukat "sukkien taivaaseen" tai korjata ne käyttöön sopiviksi. Olen aikaisemmin katkaissut paksuja pitkävartisia sukkia kahteen osaan, jotta olen saanut yksistä käyttämättömistä pitkistä kaksi toimivanmittaista sukkaparia. Samaa metodia päätin soveltaa laatikosta löytyneisiin haarasta rikkuneisiin paksuihin sukkahousuihin. Ensimmäiseksi katkaisin teräosat noin polvisukkapituuteen ja ompelin suuhun kierrätetyn (eli vanhoista roskiin menneistä rintaliiveistä puretun) kuminauhan. Tämä tosin saattoi olla virhe ja sukat pitää pätkäistä vielä kertaalleen kahdeksi lyhyemmäksi pariksi, sillä en juuri käytä polvisukkia. Toisen parin tein sukkahousujen reisiosasta: ompelin alaosan saumurilla kiinni varpaidein muotoa mukaillen ja saumuroin yläosan kuminauhaksi sukkahousujen vyötärönauhasta leikkaamani kaistaleen. Kuvassa alhaalla keskellä.

Samalla metodilla (eli saumurilla kaareva sauma varpaiden kohdalle) lyhensin varpaista rikkuneet ohuet polvisukat nilkkasukiksi - näitä tein sekä mustat että valkoiset. Valkoiset ovat jo pyykissä, kun otin ne käyttöön samantien ja hyvin toimivat. Mustien kohdalla tein itse asissa vähän enemmänkin korjauksia, sillä niiden kuminauha oli turhan löysä, joten leikkasin sen pois ja ompelin tilalle uuden tiukemman, jonka leikkasin vanhojen risojen sukkahousujen vyötäröstä. Tuon löysemmän kuminauhan puolestaan ompelin tummansinisten polvisukkien (jotka siis myös vanhoista sukkahousuista katkaistu) yläosaan (kuva alla).

Väittäisin, ettei oikein päin olevista sukista kukaan aavista, että ne ovat kierrätettyjä versioita ja nurinpäin olevista vain tummista näkee, että jotain on tehty - tähänkin syynä meikäläisen laiskuus, kun en jaksanut muutaman sauman takia alkaa vaihtaa mustia lankoja saumuriin.

Loppuosan sukkahousuista leikkasin kuteeksi, josta aion kutoa tossut joko isälle tai appiukolle.

Aikaa koko projektiin meni kymmenisen minuuttia ja nyt minulla on viisi toimivaa sukkaparia laatikossa sen sijaan että siellä olisi kaksi paria rikkinäisiä sukkahousuja ja kolmet toimimattomat sukat.

Pahan päivän vara

Pahan päivän vara lienee käsitteenä meille kaikille tuttu, sehän on se viimeinen parikymppinen, joka on jemmattu piironginlaatikon perälle sitä päivää varten, kun ei enää muuten ole kaupparahaa tai se viimeinen pullapussi pakkasessa ja kahvipaketti kaapin perällä, josta voi keittää vieraille kahvit pullan kera, kun muuta tarjottavaa ei ole. Erilaisista elämäntilanteista riippuen pahan päivän vara voi olla myös jotain muuta, varatili, vaatteita, siisti kenkäpari, ylimääräinen huulipuna tai sitten mahdollisesti nuo kaikki.

En oikeastaan tiedä, mistä moinen turvallisuushakuisuus matkaani hiipi, sillä kodissani ei tosiaan ollut puutetta mistään. Vanhojen hyvien tapojen mukaisesti kuitenkin pullaa oli aina pakkasessa ja kahvia tai teetä kastamisen kanssa tarjottiin jokaiselle, joka ovesta sisään astui. Se oli normaali tapa ja sieltä on varmaan jäänyt se hätävarakeksipaketti ja ylimääräinen kahvipaketti varastossa ajattelu. Pitkähkö kauppamatka ja huonot aukioloajat on myös opettanut sen, että ruokaa pitää aina olla jemmassa sen verran, että viikon selviää, vaikkei kauppaan pääsisikään. Nuo minä ymmärrän itselläni ja kaikilla muillakin ihan positiiviseksi hätävaraksi - samoin kuin sen pienen määrän käteistä jossain laatikon nurkassa, siitä kun voi monessa tilanteessa olla arvaamaton apu.

Sen sijaan itseni kohdalla olen alkanut kyseenalaistaa tuota muuta hamsterointia, jonka itse asiassa tiedostan olevan peräisin kahdesta eri lähteestä. Opiskeluaikoina tuli harrastettua lohtushoppailua pahaan oloon, mikä tietenkin kerrytti erinnäisiä varastoja. Paitsi lohtua, ostamalla etsin myöskin turvallisuutta, pärjään, kun minulla on tavaroita varastossa... Samoin ensimmäinen valmistumisen jälkeinen työvuoteni silloin kauan sitten oli niin rikkonainen ja epävarma, että ostin aina kun minulla vain oli varaa, lisää vaatteita, kenkiä ja kaikkea sillä ajatuksella, että kun nyt saan edullisesti ja kenties viikon päästä minulla ei enää ole varaa hankkia niitä ( ja kun tulevaisuudesta ei tiedä, onko kuukauden tai vuodenkaan päästä varaa hankkia näitä). Toisaalta ihan ymmärrettävän fiksua tietyssä määrin, toisaalta taas ihan jotain muuta.

Vasta pitkähkö aika vakituisessa työpaikassa ja ilmeisesti jonkinlainen ajatusmaailman muutos on tässä viimeisen vuoden aikana saanut itseni toimimaan toisin. Tajuamaan sen, että vaikka viimeinenkin vaateriepuni kuluisi puhki, minua tuskin silti jätettäisiin kulkemaan alastomana kadulle, että maksan kalliita vakuutuksia juuri sen varalle, että jotain mahdollisesti sattuu, että minulla on ympärilläni ihmisiä, jotka ovat valmiita antamaan kupillisen kahvia ja leivän palan, jos on nälkä eikä omassa kaapissa ole. Vielä viimeisenä tietenkin se klassinen, mikä toimii tiettyyn rajaan asti eli se, että on parempi säästää pahan päivän varansa rahana kuin tavarana.  Tämähän lakkaa toimimasta täsmälleen sillä hetkellä kun tulee pidempi aikainen sähkökatko, pankkilakko tai muu maailmaa järisyttävä katastrofi, mutta noin periaatteessa kuitenkin.

Olen kiertänyt ajatuksissani ympyrän ja palaan jälleen siihen, että tietty määrä pahan päivän varaa on hyvä olla olemassa. En varmaan koskaan pääse siitä, että minulla on tiettyjä perusaineita aina varastossa vähintäänkin yksi (tälläisia ovat astianpesuaine, pyykkipulveri, puuteri, ripsiväri, hammastahna, dödö jne.), mutta ehkä pikku hiljaa opin siihen, että yksi varastossa riittää - ei tarvitse olla viittä tai seitsemää. Noiden loputtomien pahan päivän varojen järkeistäminen on yksi tämän vuotisen tavaran vähennys projektini tavoitteista.

Liikaa limeä

Muistan lukeneeni jostain, miten erilaissa ympäristöissä ihmisen silmä harjaantuu näkemään erilaisia värejä eri tavoin. Eskimot erottavat lumessa eri valkoisen sävyjä, beduiinit autioman hiekassa jne, meidän suomalaisten osana on ollut saada rikkaat vihreän sävyt.

Johtuuko sitten tuosta suomalaisten kyvystä hahmottaa eri vihreän sävyjä, aloin tuntea itseni aika epätoivoiseksi, kun sain uuden avainkoteloni. Olen parin viimeisen vuoden aikana päivittänyt kaikki "välttämättömyyteni" limen sävyihin (mikä tarkoittaa sitä, että kohta vaihdetaan väriä ja otetaan käyttöön mustaa, turkoosia tai punaista). Aika uskomattomalta tuntuu, että todellakin voi mahdollista, että yksikään hankkimistani tavaroista ei ole samaa sävyä minkään muun kanssa, vaikka niitä sentään on aika monta.

Kuvassa on kaksi puhelinkoteloa, lompakko, luottokorttikotelo, kolme kelloa ja tuo avainkotelo ja tosiaan kaikki eri sävyistä limen vihreää. Tämä kuva siis todistaa, että en tule toimeen ilman lompakkoa, kännykkää, avaimia ja kelloa. Myönnetään, vaihdoin toisen puhelimeni tuohon limenväriseen koteloon vasta avainkotelon saavuttua, kun halusin koko paketin samaan väriin. Sen pussukan olen saanut lahjaksi Nilsenin kuluttajapaneelista.

Itsekuripäiväkirja; viikko 6

Kun yrittää sinnitellä töissä puolikuntoisena ja joutuu puolesta viikosta toteamaan, ettei sittenkään kykene, jäävät vähän kaikki muutkin asiat retuperälle, kuten nyt vaikka sellainen asia kuin itsekuripäiväkirja. Sitä on vain liian helppo antaa itselleen lupa syödä sitä, mikä maistuu, olla ja möllöttää, koska tautisena ei voi rasittaa itseään, jotta ei saa sydänlihastulehdusta.

Siis oikea kunnon tekosyiden viikko, tosin sen verran on pakko antaa itselleen suitsia, että jos kolme ja puoli päivää viikosta menee nukkuessa, on ehkä ymmärrettävää, ettei ihan tule oltua se penaalin terävin kynä.

Jotain positiivista henkeä sentään on ilmassa, vaikka tilin saldosta hupenikin iso osa. Matka on nyt sitten maksettu ja aurinko kutsuu muutaman viikon päästä.