Rautaromua

Kun nilkka ei edelleenkään toimi kunnolla, niin käytetään sitten käsiä. Käytin toipumispäiväni, jolloin en oikeastaan voinut astua jalalle, purkamalla niitit jo hetken aikaa varastoissani olleista niittivöitä. Ostin nuo vyöt joskus hurjaan 40 sentin hintaan Kontin tuunaustorilta (tuunaustori taitaa nyttemmin olla ainoa paikka, josta Kontista saa jotain edullisesti), toinen oli kokonainen vyö, toinen vain se pätkä, jossa olivat niitit.

Molemmissa vöissä oli pyramidiniittejä, toisessa isompia toisessa pienempiä. Isot olivat niin tiukasti kiinni, että niiden irrottamiseen täytyi käyttää ruuvimeisseliä. Nyt ne ovat valmiina uusiokäyttöä varten. Kaksi minikokoista minigrippussillista niittejä.

Työvoitto

Herra Kirjoitukselle nimittäin. Hän on erittäin ansiokkaasti käynyt alusvaate- ja sukkalaatikkoni kimpuun viimeisen puolentoista vuoden ajan huomauttelemalla jatkuvasti, että siellä olevat asusteet eivät enää täytä käyttövaatteiden kriteereitä. Ne ovat kuulemma liian kuluneita, liian reikäisiä ja liian ties mitä, onneksi ei sentään sanonut, että ne ovat epätrendikkäitä, sillä silloin olisi saanut mies parka ympärikorvia - minä kun en koskaan ole pukeutunut trendin mukaan... alusvaatteissa ja sukissa kaikkein vähiten.

Nyt sitten on yhden sortin suururakka suoritettu ja makuuhuoneen vaatekaapit siivottu. On itse asiassa aika jätkyttävää tajuta omistavansa niin paljon rättejä (ja huomatkaa kukaan ei sitten tässä yhteydessä puhunut vaatteista mitään!), ettei ikänään ehdi käyttää niitä loppuun ja silti lisää tekisi mieli hamstrata. Toivottavasti tämä siivoaminen ja totuuden näkeminen pitää nyt vähän aikaa ostohimot kurissa.

Mutta siis itse asiaan. Herra Kirjoituksen tarkan vahtivan ja tarkastavan silmän alla pelkästään alusvaatekorista siirtyi näin paljon tavaraa poistoon.


Nämä sukat päätyivät jo aiemmin appiukon tossuihin eli tämän verran tuli tyhjää pelkästään niiden avulla.

Hän vahti jokaista sukkaparia kuin haukka ja vaati saada nähdä kaikki vähänkin epäilyttävät yksilöt, mikä tietysti oli ihan hyvä juttu, sillä rehellisyyden nimissä, mitä ihminen tekee kymmenellä sukkaparilla, joista yhdeksän soveltuu vain rajattuun käyttöön = sellaiseen paikkaan, jossa kukaan ei näe sinun jalkojasi tai näkee ne vain vilaukselta. Tilanteessa, jossa pitäisi saada katseenkestävät sukat jalkaan, vaihtoehtoja on korkeintaan kahdet vain siksi, että muut ovat niin loppuunpidettyjä, ettei niillä kehtaa esiintyä julkisesti.

Nyt tämä ongelma on poistunut ja rätit ovat muuttaneet seuraavaan kaappiin eli siivouskomeroon. Sieltä ne sitten aikanaan (eli varsin pian) tulevat tiensä päähän toimiessaan pölynkeräysrätteinä, kengänkiilotusliinoina tai autopesuapureina. Sen jälkeen ne voi hyvällä omallatunnolla siirtää energiajätteeksi ja nauttia niiden tuottamasta lämmöstä ja todeta, että ne tulivat hyädynnetyksi viimeiseen asti.

Olen siirtänyt vaatekaapppien siivousta ja tätä ajastettua postausta eteenpäin en vain kerran tai kaksi, vaan varmasti viisi  tai kymmenen kertaa. Tekosyinä siis perusteluina olen käyttänyt sitä, että mitä enemmän aikaa kuluu, sitä enemmän saan käytettyä vaatteita ihan oikeasti poisheittokuntoon. Ehkä se ei nyt ihan ole uskottavaa, jos ajattelee, etteivät vaatteet kuukaudessa parissa kulu loppuun. Samalla olen yrittänyt vakuutella itselleni, että olen valmis luopumaan sitä useammasta vaatteesta, mitä enemmän saan asiaa sulatella - enkä muuten usko tuohon edes itse.

Nostalgisia muistoja herätti erityisesti tämä äidilleni aikanaan kuulunut, nyt jo repaleiseksi kulunut mekkonen. Äidillä se on vappumekkona joskus vuonna 60 ja risat, minulla se on palvellut yöpukuna viimeiset parikymmentä vuotta. Nyt se alkaa olla niin riekaleina, että se pitäisi hävittää, mutta ajattelin käyttää sihen asti kun viimeinenkin langan on purkautunut.

Kuosi on mielestäni tuossa mekossa huippuihana, pohjaväri tummansininen, jossa eri sävyisiä pinkkejä ja keltaisia galakseja. Yhtään kokonaista kuviota ei ole jäljellä, mutta ehkä noista pystyy jotain kuvittelemaan.

 

 

Hitaasti edisttyy siivousprojekti, mutta aina sentään jotain pientä kaapista  poistuu. Tällä kertaa poistoja alusvaatelaatikosta. Samaan kuvaan on päässyt livahtamaan myös kännykkäkotelo, jonka korjasin käyttökelpoiseksi ja kadotin vähän sen jälkeen - voitte uskoa, että harmitti kuin pientä oravaa, jolla olis pähkinöitä, mutta ei hampaita.

Jotain muutakin "pientä" sentään on saatu kaapista poistettua. Tämän verran on vaatteita siirtynyt räteiksi ja sieltä osa edelleen vallan poistoon energiajäteastiaan. Mukana on lakanaa, paitoja, sukkia ja yksi raidallinen trikoomekkokin on päässyt mukaan.

Täytynee tehdä vielä täydentävä postaus siinä vaiheessa, kun viimeisetkin laatikot on siivottu. Vaikka tekstissä uhoankin käyneeni vaatekaapit läpi, totuus on, että muutama kori on vielä koluamatta (ne ovat ne kaikkein pahimmat) ja pelkästään niiden sisällöstä tulee takuulla yhden tekstin verran poistettavaa.

Kallis kauppareissu

Erehdyin menemään tänään kaupungille, koska nilkkani vaikutti jo niin paljon paremmalta. Varsinaiset ostokset eivät maalta merelle vieneet, sillä kaikkiaan tuon kauppareisun rahalliset kustannukset jäivät alta kymmeneen euroon, mutta niistä hankinnoista sitten vähän tuonnempana.

Pääsin kotoni ulos kohtuullisesti, vaikka kolmen kerroksen portaiden alaspäin konkkaaminen ei ollut helppoa. Ilma ulkona oli ihanan talvisen raikas, muutama pakkasaste ja auringonreunaakin vähän näkyvissä, joten uloslähteminen tuntui mitä loistavimmalta ajatukselta. Pääsin kotoa vain parisen sataa metriä, kun se sitten tapahtui. Jalkakäytävän pinnassa oli jääkerros ja sen päällä kerros irtonaista sepeliä. Mitään pahaa aavistamatta astuin tuohon kohtaan kipeällä jalallani ja siinä sitä sitten oltiin - sepeli luisti jalkani alla ja hirvittävä kipu viilsi nilkkaani, itse asiassa koko jalkaani polven alapuolelta ja kyyneleet puristuivat silmiini väkisinkin. Vastaava liike terveellä jalalla olisi todennäköisesti tuntunut, mutta ei mitään sen kummempaa, nyt jo ennestään vaurioituneet nivelsiteet saivat uuden tärskyn ja kipu tietenkin oli sitä vastaava, koska jalan päällä oli koko painoni. Nilkutin kaupunkikierrokseni läpi ja heti kotiinpäästyä kohotin jalan kohti kattoa ja pistin kylmäpussin päälle. Ketutuksen määrä on infernaalinen, miksi, miksi, miksi minun pitikään saada pakkomielle niistä Tiimarin laatikoista, joita ei sitten enää edes ollut myynnissä. Miksi piti kulkena sitä kautta, miksi...?

Lähdin kaupunkiin hakemaan Tiimarin jouluaiheisia pakkauslaatikoita, niitä kun oli ollut siinä viimeksi ohikulkiessani sellaisia sopivan neliönmallisia valkoisella pohjalla ja punaisilla (lumi)tähdillä, kuvittelin sijoittavani ne makuuhuoneeseen, näiden laatikoiden sekaan, KLIK. Se malli laatikoista oli tietenkin loppuunmyyty, mutta samaa kuosia löytyi toisesta laatikkomallista. Ikuisena laatikoiden ystävänä en voinut vastustaa kiusausta, vaan ostin varastoon muutaman laatikon. Siis tarkemmin sanottuna kuusi laatikkoa, jotka kustanisivat yhteensä 4.50€. Samanmallisia laatikoita olen ostanut aikaisemminkin, silloin Ideaparkin Tiimarista, ja rakastan noita polkadot-laatikoita edelleen ja ne ovat edelleen keittiössämme. Tarkempi esittely löytyy täältä.

Samalla reisulla sitten toteutin hankinnan, jota olen pohtinut vasta vuoden päivät. Kun olen tarpeen muistanut, kyseisessä kaupassa ei ole ollut haluamaani saatavilla ja sitten taas välillä olen sen unohtanut. Kysessä on niinkin arkinen asia kuin rintaliivien pesupussi, sellainen jossa on muovituet ja joka säästää kaaritukia ihan mielettömästi. En muista menettäneeni kovinkaan montaa kaaritukea sen jälkeen, kun otin tuon ensimmäisen pussin käyttöön, nyt olen pessyt sen siihen kuntoon, että edessä on joko korjaus tai uuden hankinta ja päädyin jälkimmäiseen.

Kun nyt sitten kerrankin pääsin paikkaan, josta noita pesupusseja sai (Tokmanni), niin ostin heti kaksin kappalein, jotta varmasti hetken piisaavat. Nämä kun kustansivat alta kaksi euroa kappale eli eivät hintansa puolesta vie maalta merelle. Ja säästävät varmasti kaaritukia koko tuon hinnan arvosta, sillä minä olen niin laiska, etten jaksa pestä kuin ne kaikkein kalleimmat ja hienoimmat liivini käsin ja muut saavat pyöriä koneessa muiden pyykkien seassa pesupussissa.

Nyt on pakko käydä nappaamassa nassuun jotain turruttavaa ja päästää ääneen vielä muutama ärräpää ja harmitella sitä, että miten voikin olla tällainen tuuri.

Harakka iski

Koska olen viime aikoina tuntenut suunnatonta vetoa kimaltaviin kynsilakkoihin, mutta langettanut itselleni kiellon ostaa niitä, päätin kokeilla jotain uutta. Tai siis vanhaa, mutta en ole itse koskaan aikaisemmin tehnyt mitään vastaavaa itselleni. Loin kimallekynnet, joiden materiaalina oli tavallinen kirkas, läpinäkyvälakka ja irtokimalle. Hankin jossain vaiheessa noita kimalteita, mutta en käyttänyt niitä itse, vaan ne menivät muille käyttöön. Nyt kaivelin kaapeistani esiin ne, mitä oli jäljellä ja valitsin väriksi aavistuksen punertavan kullanvärisen kimalteen.

Sitten vain kirkasta lakkaa pohjalle, kullanväristä kimalletta kosteaan lakkaan, ylimääräisen ravistelu pois ja lisää kirkasta lakkaa päälle. Lopputulos on aika mielenkiintoinen, se ei hyökkää silmille voimakkaan värin takia, vaan näyttää kauempaa katsottuna varsin neutraalilta, mutta valon osuessa siihen oikein se kimmeltää kyllä sen verran, että harakkakin saa tyydytystä.

Valitettavasti kuviin ei saa välittymään tuota mielenkiintoista kiiltoa ja kimallusta, joka näissä harakkakynsissä on. Yllä kuitenkin jotain yritelmiä aiheesta. Tätä nautintoa kestää muutaman päivän, viimeistään maanantaiksi joudun siivoamaan kynnet taas vähän tavallisempaan kuosiin.

Päivän kirjat

Saimme joululahjaksi anopilta ja appiukolta kirjanmuotoisen säilytyskotelon. Se oli aivan ihana ja soveltui täydellisesti eteiseemme. Herra Kirjoitus on jo pidemmän aikaa valittanut, että haluaisi eteisen pistorasian viereen paikan kännykkälatureille, joten ensiksi ajattelin joululahjarasian tulevan siihen käyttöön. Valitettavasti minun vanhojen kännyköideni laturit ovat niin isoja, että ne eivät sopineet kunnolla tuohon kirjaan, ne olivat toki sinne soviteltavissa, mutta tuntien mieheni, homma ei toimi noin - hän ei takuulla väännä johtoja tietynlaiseen nippuun tai mieti miten päin sijoittamalla laturin saa sopimaan laatikkoon. Jos se ei mene heittämällä sisään, jää tavara levälleen laatikon viereen. Ja sitä minä taas inhoan - minä kun kuulun niihin ihmisiin, jotka saavat kaappeihin sovitettua valtavan määrän tavaraa ja vielä saavat ne sieltä käyttöönkin käyttämällä koreja, laatikoita tai muita vastaavia säilytysratkaisuja. Mieheni taas inhoaa kaikkia tuollaisia ja vain tunkee tavarat kaappiin tai vielä usemmin yrittää jättää ne levälleen ja kaikkihan arvaavat, mitä siitä sitten seuraa.

Kysyimme anopilta, mistä kirjakotelo oli ostettu ja kävin siellä tutkimusretkellä, jos vaikka kävisi niin hyvä tuuri, että löytyisi samanlainen isompana. Ja kyllä, minulla tosiaan oli niin hyvä tuuri, että sain kyseisen kaupan viimeisen kappaleen tuota isompaa kirjaa tuolla kuosilla. Nyt ne on sitten molemmat sijoitettu paikalleen eteisen peilipöydälle.

Mieheni kommentoi tyylin siirtymisestä minimalistiseksi, kun aloin vakavasti pohtia myös tuon korkokengän poistamista tuosta eteisen pöydältä, jolloin jäljelle olisi jäänyt sormusballeriina ja nuo kirjat. Minusta tuo nahkajäljiltelmäkansi ja kirjan kuosi on jotenkin tyylikkään vetoava.

Samalla reissulla hain itselleni etukäteisen synttärilahjan - Mauri Kunnaksen Aarresaaren. Nyt on sitten Kunnas kokoelma taas hetkellisesti täydellinen. Samalla reissulla kyllä pohdin vakavasti yhden Tildan ja yhden toisenkin käsityökirjan hankkimista, mutta kun totesin etten ole juuri nykyisiäkään käyttänyt, päätin jättää kirjat toistaiseksi kauppaan. Mikä siis tarkoittaa sitä, että viimeistään ylihuomenna olen kaupassa ostamassa niitä.

Tammikuun haasteet ja joulukuun toteuma

Heitin itselleni joulukuuksi muutaman haasteen, ja tarkoitus on jatkaa samalla linjalla koko tämän vuoden.

Jospa ensin käsiteltäisiin joulukuun haasteiden toteutumiseen.
Itselleni asettamani haasteet olivat nämä:
1. Kirjoitan joulukuussa ainakin 13 blogikirjoitusta ja niistä enemmän kuin puolet pitää olla   
    aiheeltaan jotain muuta kuin käsitöitä. (En sentään uskaltanut pistää haasteeksi tai tavoitteeksi, että
    kirjoitan 13 ei käsityöaiheista kirjoitusta)
2. Laihdutan  yhden kilon joulukuun aikana
3. En osta yhtään uutta laukkua
4. En osta uusia vaatteita - marraskuussa ostettujen laskut toki pitää maksaa, jos ne joulukuulla erääntyvät.

Kirjoitin joulukuussa kaikkiaan 30 blogitekstiä, joista vain muutama käsitteli käsityöaihetta, muutoin aiheet liikkuivat lautapeleissä, kosmetiikassa ja monissa muissa asioissa, ensimmäinen tavoite siis täytetty. Yhtään uutta laukkua en ostanut, enkä niitä uusia vaatteitakaan. Huusin marraskuun lopussa huuto.netistä erästä varsin mielenkiintoista vaatepakettia, mistä syystä jouduin laittamaan tuohon tuon lunastusvarauksen. Huudon suhteen vaan kävi niin, että joku kiilasi viime minuuteilla ohi ja paketti ei päätynyt minulle. Minä en itse asiassa ollut siitä kovinkaan pahoillani kun hän auttoi minua pitämään lupaukseni. Sitten se epäonnistuminen eli se kilo painostani ei kadonnut, vaan tuli lisää. Ärh...olisihan se pitänyt uskoa, että joulusuklaat ovat minulle liian suuri houkutus.


Tammikuun tavoitteiksi asetan sitten seuraavat:

1. En osta yhtään kynsilakkaa
2. En osta yhtään huulipunaa
3. En osta kenkiä
4. En osta laukkuja
5. En osta vaatteita, en uusia enkä käytettyjä
6. Laihdutan nyt sen kilon. Ihan varmasti!
7. Liikun enemmän ja käyn salilla vähintään kaksi kertaa viikossa.
8. Kirjoitan blogiin vähintään kymmenen kirjoitusta
9. Lisään huuto.nettiin ainakin viisi uutta kohdetta tammikuun aikana.

Tuossa onkin sitten melkoisesti pidettävää ja täytettävää. Kuun lopussa sitten selviää, onnistunko täyttämään edes puolet näistä haasteista.

Pyörryksissä

Onneksi ei ole elämä tasaista, vaan kaikkea kivaa ja mielenkiintoista ja vähemmän kivaa ja mielenkiintoista riittää omiksi tarpeiksi ja vähän vaikka muille jakaa. Sain jälleen kokea unohtumattoman uuden vuoden aaton, unohtumattoman siinä valitettavan inhottavassa merkityksessä ettei asiaa vain voi unohtaa.

Olin uudenvuoden aattona kuntosalila, takana yksi valvottu työyö ja ilmeisesti liian vähän nestettä ja väärään aikaan ajoitettu syöminen, joka tapauksessa löysin itseni yllättäen kuntosalin lattialta tilanteessa, jossa olemustani ympäröi kaksikymmentä osin hämmästynyttä ja osin huolestunutta silmäparia ja vieraan ihmisen kädet kannattelivat taivasta kohti sojottavia jalkojani. Muistan miten parinkymmenen reipastahtisen ylätalja vedon jälkeen minulle tuli vähän ”hassu” olo ja seuraava mielikuvani onkin sitten se, että makaan lattialla. Välillä olen ollut jossain aivan muussa maailmassa, muistan nähneeni jotain unen tapaistakin – olisin voinut olla poissa tunteja, mutta olin kuulemma tajuttomana vain muutaman sekunnin. 

En tiedä edelleenkään, miten putosin. Muistan vain tuohon hassun olon, aavistuksen omaisen eteenpäin kumartumisen ja sitten heräämisen ja nilkkaa viiltävän tuskan. Se oli ensimmäinen asia, mitä tajusin, että nilkkaan sattuu. Vasta sitten ymmärsin miettiä muuta, tarttua minulle ojennettuun puhelimeen ja vakuuttaa hätäkeskuspäivystäjälle, että olen kunnossa, enkä tarvitse ambulanssia, vakuuttaa kaikille minua ympäröiville ihmisille, että olen kunnossa, kaikki on jo ok. Onneksi oli ammatti-ihminen paikalla ja osasi hoitaa toimet ripeästi, hän pyysi jäitä nilkkaa varten, varmisti, että olen kunnossa ja huolehti, että ymmärrän lopettaa treenaamisen ja lähteä kotiin sekä tietenkin varmistaa, että minulla on joku kotona huolehtimassa.

Kuvittelin, että nilkka on vain pikkuinen nitkahdus ja kyllä minä tästä lähden kotiin kävellen. Muutaman minuutin silmittelyn jälkeinen pystyyn nousu kyllä osoitti muuta – nilkka kesti astua päälle, mutta hyvin varoen ja kovasti sattuen. Kun olin saanut vaatteet vaihdetuiksi, jopa minä tajusin, ettei puolitoista kilometrinen kotiin kävellen ole vaihtoehto, ei sellainen vaihtoehto, joka olisi realistista toteuttaa. Niinpä minun oli nöyrryttävä nilkuttamaan vastaanottoon ja pyydettävä heitä soittamaan taksi.

Jotta nolostukseni tai nöyryytykseni (sillä kuka ihan oikeasti haluaa tulla nähdyksi koivet ojossa kuntosalin lattialla pyörtyneenä ja olla siinä kaikkien tuijotettavana) olisi ollut täydellinen, jouduin vielä kertomaan taksikuskille, että minulla ei ole yhtään rahaa mukana ja kysymään huolisiko hän minut kyytiin silti. Minulla kun ei ole tapana pitää lompakkoa salilla mukana – liikun normaalisti sinne ja takaisin kävellen eli ei ole tarvetta pitää edes ajokorttia mukana, jumppakassissa on pari  50 sentin kolikkoa pukukaapin oven lukkoa varten, mutta muutoin en tarvitse kuntoillessani rahaa. Sain kyydin ja ystävällinen kuljettaja haki maksun kotoamme – selitin hänelle, mitä minulle oli tapahtunut ja kovasti hän tuntui ymmärtäväiseltä tilanteen suhteen. Silti minusta tuntui, että päädyin taksien taukotuvan puheenaiheeksi:  ” oli muuten outo kyyti minulla äsken…”

Kotiinpäästyäni nieleksin pitkään, mutta minun oli lopulta pakko soittaa herra Kirjoitukselle töihin, sillä ensihoitoa työkseen tekevän sairaanhoitajan ”nyt ei ole hyvä olla yksin, tämä voi toistua”- neuvot kantautuivat korvissani. Yritin esittää asian mahdollisimman pehmeästi ja ehdotella, että hän soittaisi minulle vaikka tunnin päästä, ei häntä pidätellyt mikään – hän rynnisti kotiin suurinta mahdollista nopeutta ja yritti hukuttaa  minut hellään huolenpitoonsa tilanteessa, jossa kaikkein mieluiten olisin ollut kahdestaan särkylääkepurkin kanssa. Ei silti sen särkylääkkeen, veden ja kylmäpussien ilmestyminen sängyn viereen oli iso apu.

 Kivun kanssa on vain opittava elämään ja kyllä, aion mennä ensi yöksikin töihin, vaikka kävely käykin ontuen.