No mutta huh...

Kävin lääkärissä. Kaikki liittyy siihen, että menin ensin pyytämään perusverikokeita ikään kuin "nollatasoksi", jotta näkisin, onko pienillä muutoksilla mitään vaikutusta. Ikäväkseni tuolta labroista sitten tosiaan tuli vähemmän mukavia löydöksiä (no jos olen rehellinen, eivät ne mikään täydellinen yllätys olleet, mutta tieto lisää tuskaa): matalat rautapitoisuudet, korkeat verenpaineet ja sokerit. Näiden seurauksena työterveyshoitaja lähetti minut lääkärille. Kävin siellä eilen ja sain aikamoiset kotitehtävät: suolan käyttö nolliin, painoa alas, salmiakki ja lakritsi nolliin (tämä ei ole onneksi ihan mahdoton haaste), alkoholi nolliin (tämä ei onneksi ole ongelma eikä siis haaste ollenkaan), hikiliikuntaa kolme varttia kerrallaan viisi-kuusi kertaa viikossa.  Lisäksi tulivat reseptit verenpainelääkkeisiin ja rautavalmisteeseen. No, että huh...

Ei siinä mitään, että täysin suolattoman ruokavalion noudattaminen on liki mahdotonta, koska suunnilleen kaikessa on suolaa. Yritän nyt jättää lisätyn suolan nolliin ja ostaa vain vähän suolaisia elintarvikkeita aluksi - on muuten kaupassakäynti mennyt haastavaksi: kyttäät rasvoja, sokereita, lisäaineita ja nyt vielä suolojakin. Jos vielä pitäisi kytätä hintojakin, kaupassa käynti olisi aivan mahdotonta, on siis pakko luopua hintatietoisesta syömisestä ja tuplata tai kenties triplata ruokabudjettimme.

Lähes kaikissa maustesekoituksissa on suolaa, ketsupissa on suolaa, levitteessä on suolaa, leivässä, leikkeleissä, juustoissa (no ne ovat rasvaisia, niitä nyt ei muutenkaan saisi syödä - ei tietenkään, koska voisin elää juustoilla). Toistaiseksi olen löytänyt vain maustamattoman lihan ja kasvikset, joissa ei ole suolaa. Niinpä meillä syötiin iltaruoaksi jauheliha-kesäkurpitsa-paprika wokkia, johon en laittanut lainkaan suolaa. Sen sijaan heitin runsaasti chiliä ja lipstikkaa. Jälkimmäinen on työkaverin loistava vinkki, se kun tuo umamin makua ruokaan ja korvaa suolaa varsin hyvin. Täytyy nyt viikonloppuna käydä raastamassa kaikki lipstikat, mitä maalla vielä kasvaa, talteen.

Sitten se varsinainen huh... liikuntaa kuusi kertaa viikossa ja vielä kolme varttia kerrallaan. Kaikkine lähtemisineen, vaatteiden vaihtoineen ja jälkisuihkuineen tuo vie ainakin puolitoista tuntia kerrallaan. Toinen puoli minusta ymmärtää ihan hyvin, että tätä teen itselleni, minä olen se, joka tästä saa hyödyn. Liikunnanvihaajapuoli minusta kuitenkin huutaa juuri nyt aika isoon ääneen, että siihen meneekin sitten sun kaikki vapaa-aika. Ensin iso osa siihen, että kokkaat terveellistä ja sitten loput siihen, että hikistelet. Ihan oikeasti paljon mieluummin tekisin jotain muuta, lukisin, pelaisin Potteria, olisin vaan, vaikka siivoasin sitä inhoamaani vaatekaappia. Kiltisti kuitenkin raahasin salikamppeet tänäänkin mukana töihin. Tarjoilin lisäksi työterveyshoitajalle vaihtoehtoa, että voisin pitää liikuntapäiväkirjaa, jonka laitan hänelle sähköpostilla. Olisin ikään kuin tilivelvollinen siitä, että liikunta tulisi suoritettua. Suorittaminen on kyllä tässä kohtaa ikävä sana ja antaa juuri oikean kuvan asian pakonomaisuudesta. Mikäli vanhat merkit paikkansa pitävät kestää useamman kuukauden ennen kuin löydän liikkumisen ilon ja saan flown päälle. Silloin liikkuminenkin sujuu itsestään, mutta ennen sitä ja varsinkin syksyn pimeyden ja kylmyyden hiipiessä päälle tarvitsen jonkinlaisen pakotteen, joka vaatii minua hoitamaan asian. Pakko ei kyllä ole kiva asia, mutta muuten en varmasti lähde liikkeelle, läheteisilläni on siis kova urakka edessä kun piiskaavat minut kuntoilemaan. En uskalla antaa itselleni yhtään löysiä, vaikka alunperin niin ajattelinkin. Olin näet ajatellut, että liikun vain kolme kertaa viikossa, mutta itseni tuntien kolmesta tulee helposti nolla, ja se on pahempi kuin jos kuudesta tulee neljä. Pitänee lisätä blogiinikin jonkinlainen liikuntaseuranta, jotta suoritteita voi seurata jälkikäteenkin.