Patriotismia

Sain jokunen viikko sitten mahdollisuuden johonkin sellaiseen, jota kovin monella minun sukupolveni edustajalla ei ole ollut. Pääsin nimittäin osalliseksi kentältä löytyneen sankarivainajan siunaustilaisuuteen, jonka päätteeksi 65 vuotta kadoksissa ollut nuori mies pääsi takaisin kotikuntansa multiin. Siunaus suoritettiin sotilaallisin menoin, kunnialaukaukset ammuttiin ja sotilaallisuus sekä isänmaallisuus oli vahvasti läsnä.

Sen verran vahvasti tuo tilaisuus vaikutti, että ihan tuntemattoman vainajan siunaustilaisuus sai minullakin kyyneleet silmiin. Osin siksi, että ajattelin itseni tuohon tilanteeseen siis odottamaan veljeä tai puolisoa kotiin - lakkaisinko koskaan odottamasta. Tämän 18-vuotiaana sotaan lähteneen ja 20,5 vuotiaana kaatuneen nuoren miehen äiti ei lakannut odottamasta, ei koskaan.

Tämä kyseinen kaatunut oli löynyt syksyllä 2009 Tuulosjoelta ja tunnistettu alustavasti tuntolevyn numerosta, varmistus oli tehty DNA-testauksella. Ja 67 vuotta sen jälkeen, kun hän oli viimeistä kertaa kotoa lähtenyt, palasi hän kotiin.

Kirkossa oli jaossa tarkka ohjelma, jotta maalikotkin osaisivat käyttäytyä oikein poikkeasvan sotilaallisessa seremoniassa. Tilaisuuden päätteeksi nappasin mukaani yhden ohjelman, joka on tässä liitteenä.

Kissan kuolema

Meillä on ollut kissa-asukas vessassamme koko tässä asunnossa asumisemme ajan. Saimme sen perintönä edelliseltä asukkaalta ja lupasimme huolehtia siitä hyvin. Kissimirri oli jo silloin vanha ja paikattu, mutta jotenkaan en vain voinut sitä hävittää, siinä oli sitä jotain - ehkä se on nuo vetoavan vihreät silmät.
Tänään se sitten tapahtui. Siirsin kissaa siivotakseni nurkan, jossa se oli majaillut, ja pam, sen jo kertaalleen liimattu kroppa katkesi liimauksen kohdalta.
En taida silti viitsiä alkaa kokoamaan kissaa uudelleen, ehkä sen on aika poistua ja tilalle tulla tylsä ja tavallinen vessaharjateline.

Kesää kaipaillessa

Satuin tässä tyhjentelemään sähköpostiani ja löysin sieltä erään kuvan. Sen oli rakas puolisoni minulle lähettänyt. Kuvan kesäinen tunnelma oli jotenkin niin lämmin ja aurinkoinen, että on aivan pakko laittaa se tänne blogiin piristämään mieltä pimeyden ja sateen keskelle. Ehdimme jo maanantai aamun verran nauttia lumesta ja sen tuomasta valosta, mutta sinne se taas katosi ja nyt on entistä pimeämpää ja synkempää.

Kuvassa on siis herra Kirjoituksen uusi polkumapyörä, jonka vakuutusyhtiö kiltisti maksoi sen edellisen päädyttyä varkaan käsiin siitä huolimatta, että oli kahdella lukolla kiinni telineessä. Edellinen pyörä ehti olla hänellä ihan kolme kuukautta ja kaksi päivää ja oli tyylikkään musta. Ihan samanlaista ei tietenkään enää saanut (ihan uskomatonta, miten nopeasti pyörissäkin "kausimallistot" vaihtuvat), vaan tilalle tuli tällainen uusretroversio - ihan fiksun näköinen tämäkin. Tämä asustaa nykyään autotallissa eli eivät vorot ihan helposti pääse käsiksi.

Vaikka tuossa kuvassa on jo aavistus syksyä, ottaisin silti mieluummin tuon ajan takaisin kuin eläisin tätä marraskuuta. Onneksi ei ole enää kuin kymmenen päivää jäljellä ja sitten voi alkaa odottamaan joulua.

Maailman kirjat sekaisin

Tänään on tapahtunut yksi aikas suuri ihme, tosin kyseessä on ihme vain minun mittakaavassani. Jonkilaista esimakua aiheesta oli tarjolla jo eilisten ostosten muodossa, sillä niissä oli esillä jotain sellaista, mitä en ole koskaan ennen ostaut. Olen täällä blogissakin jo muutamaan kertaan tuonut ilmi sen, miten inhoan ja vihaan sukkahousuja ja käytän niitä vain välttämättömissä ja pakonsanelemissa tilanteissa ja silloinkin mietin vielä kahdesti, onko ihan pakko käyttää asua, jonka kanssa sukkahousut ovat pakolliset.

Tänä aamuna punnitsin sitten kädessäni viime talvena tuunaamiani kalsareita ja paksuhkoja sukkahousuja, jotka ovat pyörineet kaapissani jo varmaan viisitoista vuotta. Ostin jossain vaiheessa kolmet tuollaiset paksut sukkahousut eri värisinä kymmenellä markalla kappale ja se, että ne ovat kestäneet kaapissa tuon ajan kertoo, ettei niitä juuri ole käytetty. Inhoan sukkahousuja, mutta kun toisessa vaakakupissa olivat kuusinumeroa liian suuret kalsarit, ei houkutellut niidenkään tunkeminen vuoden 1994 amerikantuonti farkkujen alle. Kuvitelkaa tilanne, jossa 40 kokoisten farkkujen alle tungetaan 44 kokoiset löysät kalsarit -ei hyvä.

Noista kahdesta pahasta valitsin sitten ---tadaa--- sukkahousut. Töihin päästyäni muistin kyllä miksi en pidä sukkahousuista, sen verran kutisevat ja tuskanhikeä aiheuttavat ne olivat. Kaikesta huolimatta ne päätyvät jalkaani huomennakin, sillä pidän masokismista, enkä halua tapella noiden välihousujen kanssa.

Lahjakortit laulamaan

Kuten tuossa aiemmin mainitsin, on huusholliimme päätynyt käyttämättömiä lahjakortteja jonkin verran. Tarkennettu laskelma osoitti yhteissummaksi liki 900e, olen järkyttynyt. Mihin ihmeeseen saamme tuhlattua tuollaisen määrän rahaa? Siis kun periaatteessa emme tarvitse tavaraa lisää. Käytännössä jotain pieniä puutteita kuitenkin tuli taas havaittua, ja niiden hankintaan sitten käytettiin lahjakortteja.

Veikon koneen 5€ lahjakortin lisäksi jouduin laittamaan tiskiin ihan euron kolikon saadakseni uuden nappikuulokkseen puhelimeeni. Ystävällinen myyjä kun suostui tinkimään hinnasta kaukaisen kanta-asiakkaan hyväksi (kotikaupungissamme ei ole Veikon koneen myymälää, lähin on naapurikaupungissa ja poikkesin siellä, kun olin kaupungissa työasioissa).S-ryhmän lahjakorteista 50€ käytettiin verenpainemittariin, joka ei kyllä ihan tuolla summalla irronnut, mutta Herra Kirjoitus on ottanut lääkärinsä suositukset vakavasti ja päättänyt ryhtyä seuraamaan verenpainettaan. Eikä se tarkkailu taida tehdä pahaa minullekaan.Seppälän 20e lahjakortilla saikin sitten jo monenmoista, hankintaan menivät kolmen korvakoruparin paketti 5€ hintaan (olen mato hukkaamaan korvakoruja, joten työkäytössä olen jo vuosia sitten siirtynyt rihkamaa tappioiden minimoimiseksi), parinkymmenen hiuslenkin tarjouspaketti kustansi ihan euron (sen pakkasin treenikassiin varmistaan, että hiukset saa kiinni, kun tarvetta on), kaksi paria leggingsejä, valkoiset ja mustat, maksoivat ihan viitosen. Ovat muuten elämäni ensimmäisen leggarit, mutta ajattelin käyttää niitä kalsarien korvikkeena siitä syystä, että nykyiset kalsarini ovat liian isoja.Suurin yksittäinen hankinta oli 10€ hintainen vaalean oranssinvärinen kiiltävää satiinia oleva juhltapusero röyhelokauluksella. Hupaisinta on se, että melkein samanlaisen, mutta kokoa liian pienen nappasin mukaan mummun perintövaatekaapista vain pari viikkoa aikaisemmin. No sen päälle mahtumista odotellessa voi sitten käyttää tätä.Lahjakorteista on siis kulutettu 75e, enää 800 jäljellä...

Salaisuuksien saari

Vuoden 2011 vuoden pelit julkaistiin jo joku aika - lue pari kuukautta sitten - mutta jotenkin ne jäivät vain odottamaan sopivaa hetkeä hankintaan. Nyt S-kauppojen tuplabonus kuukausi tarjosi hyvän tekosyyn kotiuttaa vuoden 2011 perhepelin eli Salaisuuksien saaren.

Pelaamaan ei ole vielä ehditty, mutta peli on visuaalisesti todella kaunis ja vaikuttaa enemmän kuin viihdyttävältä - sen verran ehdimme lukea sääntöjä ja järjestellä pelin laattoja. Aikaisemmista lautapelihankinnoistamme tämä eroaa sikäli, että tämä on yhteistyöpeli parhaimmillaan, voittaa ei voi jos ei pelata yhteen ja porukalla. Innolla odottelen testipelejä Herra Kirjoituksen kanssa.

Minä kans

Kuulun siihen sukupolveen, jonka lapsuudessa maito oli punaista kulutusmaitoa ja sinistä kevytmaitoa ja pakattu sellaisiin purkkeihin, joihin alaosaa koristi musta-valkoinen maalaismaisena vinttikaivoineen kaikkineen. Todella kauniita purkkeja, sääli, ettei niitä ole otettu uustuotantoon.

Muistan myös purkkiuudistuksen, jossa purkkeihin tulivat epämääräiset lehvät lehmien tilalle ja sitten taas lehmien palauttamisen takaisin purkkeihin. Sekä vuoden 1995 taidemaitopurkit, joista erityisesti kunnaksen Iso Muu jäi mieleen.

Ei siis liene ihme, että minunkin on ihan pakko nostaa esiin näistä uusista taidemaitopurkeista oma suosikkini. Niinhän lähes jokainen itseää kunnioittava bloggaaja on viime aikoina tehnyt. Ennen suosikin ja kuvan julkistamista on pakko kuitenkin kirjoittaa vähän perusteluja ja antaa risuja ja ruusuja. Odotin todella paljon Tiia Vanhatapion suunnitelmalta ja petyin pahasti, minusta nahkatakissa ei ole mitään maitoon liittyvää edes siitä huolimatta, että se takki olisi tehty lehmännahkasta, sillä ei nahkansa menettänyt lehmä enää lypsä. Eero Aarnion purkki oli myös täydellisen tylsä ja loisti pahemman luokan itse tehostusta kaikkinen ponyineen, dinoineen, tuplakuplineen, palloineen ja pastilleineen - oliko ihan pakko tunkea kaikki vähänkään tunnetut itse suunnitelemansa esineet maitopurkkiin?

Suunnittelijavalinnat eivät sinänsä yllättäneet, mutta itseni yllätti se, kenen purkista pidin eniten. Suosikikseni nousi nimittäin Paola Suhosen kanavatyötä muistuttava maisema lehmineen.

Niin nostalginen en sentään ollut, että olisin säästänyt koko purkin. Nappasin muistoksi nuo ylläolevat kuvat ja pistin sitten purkin roskiin.

Pitäkää minut kaukana vaatteista

Olen viime aikoina ollut siinä onnellisessa asemassa, että olen voinut tehdä löytöjä omasta vaatekaapistani - joskus on ihan ehdottoman hyvä, että säästää kaiken. Nyt on käytössä Floridan matkalta vuonna 1994 ostamani farkut, jotka ovat nyt hyvän kokoiset tai ehkä pikkiriikkisen isot, mutta joka tapauksessa menevät kivuttomasti kiinni ja näyttävät paremmilta kuin isommat versiot. Tästä huolimatta en ole voinut olla täyttämättä pursuilevia vaatekaappejani vähän lisää ja huokailematta, että voi kun joskus oppisi olemaan ostamatta tai haalimatta.

Osan vaatteista hankin huuto.netistä, jossa oli myynnissä juuri minulle sopiva paketti. 16 vaatetta ja postikuluineen alle 30e. Tosin osa vaatteista oli sellaisia, että ne menevät suoraan kierrätykseen eteenpäin eli ovat liian isoja tai eivät muutoin ole tyylisiäni, mutta tärkein himotukseni kohde eli umbron ulkoilutakki oli kuin tehty. Olin niin näppärä, että pesin ja tuuletin vaatteet sekä tungin ne kaappeihin ennen kuin ymmärsin, että hankinta olisi pitänyt raportoida oikein kuvallisestikin.

Samoin kävi perintövaatteilleni, sillä siivosimme viime viikonloppuna edesmenneen isoäitini vaatevarastoa ja siellähän sitä vaatetavaraa todella oli. Osa vaatteista päätyi suoraan kierrätykseen, osa meille jäljelläoleville käyttövaatteiksi, osa materiaaliksi harrastajille ja osa jäi vielä odottamaan, josko niille löytyisi uusi koti. Vaikka miten yritin olla haalimatta tavaraa, en silti ihan tyhjin käsin poistunut. Meille muutti muutama pari eri värisiä collegehousuja, muutama iskemätön sukkapari, parit sukkahousut, yksi hame, josta on tarkoitus värkätä tyynynpäälinen ja kirkkaansininen poplari, joka saa toimia parempana syystakkina, kun kerran Ril'sin harmaa alkaa olla kokoa teltta.

Nyt yritän käydä itseni kanssa taistelua siitä, etten tarvitse yhtään enempää vaatetta paitsi ehkä ulkoiluhousut tuon Umbron takin pariksi. Sitten minulla olisi kolme järkevää ja suhteellisen siistiä ulkoilupukua (yksi jossa on mustat housut ja beige takki, taivaansininen takki ja tummansiniset housut, jotka sopivat takin käänteiden väriin ja nyt sitten pitäisi hankkia housut tuohon kirkkaan siniseen umbron takkiin...). En uskalla luvata, etten ostaisi mitään muuta, mutta pyrin siihen...

Koko kuningassuku

Tuolla jo aikaisemmin kertoilin, miten äiti-muori lahjoi meitä Väinö-merkkisellä paistinpannulla. Tuo kyseinen paistinpannu ristittiin tietenkin keittiön kuninkaaksi, sillä olihan rakkaaseen kotimaahamme silloin joskus kuninkaaksi kruunattu Hessenin prinssi suunnitellut hallitsevansa tätä maata nimellä Väinö I. Väinö on kyllä osoittautunut kuningas tittelinsä veroiseksi, sillä se tosiaan on loistava työapu ja erottuu edukseen niistä vanhoista ja puolikuluneista pannuista, joilla keittiössämme on aikaisemmin kärvennetty (miten niin yksi paistinpannu ei voi kestää lähes jokapäiväisessä käytössä kymmentä vuotta - täytyyhän sen...).

Äitini ei olisi ollut oma itsensä, ellei kuningassukumme olisi lisääntynyt sen jälkeen kun menin Väinöä kehumaan. Nyt meillä on sitten kokonainen kuningassuku, sillä viimeksi kotona käydessämme perheeseemme muuttivat myös Väinö II ja Väinö III, joista ensin mainittu on tyypiltään paistokasari ja jälkimmäinen suurperheelle tarkoitettu nelilitrainen kattila. En tiedä, yrittääkö äitiliini vihjailla jotain perheen kasvattamisen tarpeesta, mutta Väinöt ovat kyllä ihanat.

Vertailussa halpispuuterit

Tämä teksti on ollut mielessäni jo pitkään, alkuperäinen tarkoitus oli kyllä analysoida kaupan keinoja viilata ostajaa linssiin, koska koin tulleeni asteen verran huijatuksi yhdessä puuterikaupassa. Kun sitten kuitenkin huomasin myös kyseisen tuotteen hyvät puolet päädyinkin vertailevaan tutkimukseen edellisestä ja nykyisin käytössä olevasta puuteristani.

Alkuselostukseksi mainittakoon vielä, että laitan puuteria naamaani päivittäin eli kulutus on siis suhteellisen suurta ja vuodessa kuluu useampikin puuteri. Tästä syystä olen tottunut käyttämään arkisin markettitason tuotteita, joissa yleensä on paras hinta- ja laatusuhde.

Tässä postauksessa keskitytään vertaamaan Itävallasta ostamaani paikallisen Halpahallin Bipan omaa merkkiä "look by Bipa" olevaa puuteria Suomesta Lidlistä ostamaani Suhada-puuteriin. Puuterit ovat molemmat niin sanottuja halpapuutereita, koska Bipan puuteri maksoi 5€ ja Lidlin Suhada-versio 3,90€. Puuterit vastaavat molemmat laadultaan Lumenen tuotteita ja on pakko sanoa, ettei itse puutereissa ollut juuri mainittavia eroja. Molemmat levittyivät hyvin, peittivät kevyesti ja pitivät ihon mataisena pitkään saamatta sitä näyttämään mitenkään tukkoon meikatulta.

Erojakin puutereissa toki oli ja jos olen rehellinen, niitä oli enemmän kuin tuo reilun euron hintaero antaisi ymmärtää.

Look by Bipan puuteria myytiin tyylikkäässä hopeanvärisessä rasiassa, jonka sisäkannessa oli koko kannen kokoinen peili. Rasia on käteen tukeva ja puuteria on helppo käyttää juuri tuon peilin ansiosta. Kuvassa näkyy myös puuterin vippa, joka oli todella tukeva ja laadukas - itse asiassa se oli parempilaatuinen kuin esim. Lumenen puutereiden kanssa tulevat vipat.

Lidlin Suhada-puuterissa ei ole peiliä, rasia on pyöreä ja sellaista perusmallia. Rasian kiinnityssysteemeissä ei ole vikaa, vaan se on kestänyt laukussa loistavasti aukeamatta. Puuterivipasta ei oikein voi puhua, koska kyseessä on ennemminkin lätkä puuterin levittämiseen kuin mikään vippa. Kuten kuvista näkyy, kyseinen "vippa" ei kestänyt käyttöä edes yhden rasian vertaa, rasiassa on puuteria jäljellä vaikka miten paljon ja vippa murenee käsiin. Onneksi Bipan vippaa voi käyttää tämänkin tuotteen levittämiseen.

Lidlin Suhada puuterin plussaa on se, että sitä ihan oikeasti on tuossa rasiassa. Rasia on alaspäin kapeneva, mutta puuterikakku ulottuu koko rasian pohjaan asti eli tätä käyttäessään ei tunne tulleensa huijatuksi puuterin määrässä, vaan päin vastoin kokee saaneensa enemmän kuin edes osasi odottaa. Toisin on Biban puuterin laita. Jos katsoo tuota yllä olevaa kuvaa tarkasti, huomaa, että puuterirasiassa on paksut kirkkaat muovikehykset, jotka ulottuvat pohjasta varsin korkealle. Tämä siis tarkoittaa sitä, että itse puuteria on rasiassa kovin vähän, rasia näyttää huomattavasti massiivisemmalta ja ikään kuin lupaa enemmän kuin todellisuudessa antaa. Tuo sama asia kyllä selviää, jos malttaa kääntää rasiat ja katsoa, paljon puuteria ne ovat syöneet. Bipan puuterin massaksi ilmoitetaan 4,5g, kun Suhadassa sisällön määrä on reilut 11g.

Juuri tämä oli se ominaisuus, josta olin ajatellut alunperin urputtaa, jossa koin tulleeni huijatuksi. Tokihan tuon olisi nähnyt, jos olisi katsonut rasiaa oikein tarkasti (ja lukenut puuterin määrän sieltä takakannesta). No seuraavalla kerralla osaan olla viisaampi, kun ostan itselleni aiemmin tuntemattoman merkin kosmetiikaa.

Jos olen rehellinen, niin puntit näiden puutereiden kesken menevät suunnilleen tasan. Look by Bipa hakaa Lidlin puuterin vipan laadussa, Lidlin Suhada-puuteria puolestaan saa halvemmalla reilusti enemmän. Laadussa ei eroja juuri ole. Aion ostaa jatkossakin -ja jättää aikaisemman ykkösmerkkini Lumenen puolta kalliimpana kauppaan.