Jokseenkin yhtä perinteisesti kuin vuosi vaihtuu, alkaa allekirjoittaneen taloudellisen ahdingon pohdinta. Tämä alkaa olla jo vuosittainen perinne, tekisi mieli nauraa, jos ei itkettäisi. Varsinkin, kun mitään todellista tarvetta moiseen kiihkoiluun ei ole. Tammikuussa ei ole tulossa mega-suurta visa-laskua, tili ei ole tyhjä, tavaraa on ja kaapeissa on ruokaa. On toistaiseksi työpaikkakin, josta saa palkkaa säännöllisesti, eikä ole lainoja maksettavana. Kaiken pitäisi siis olle hyvin, mutta silti jokin saa aikaan jälleen kerran sen tunteen, että me ei selvitä tulevasta vuodesta.
Järki-minä kysyy jälleen kerran, että miksi ei selvittäisi? Selviäväthän kaikki muutkin, joten miksi ei mekin. Samalla se muistuttaa, että monella ei ole asiat näinkään hyvin ja taputtaa minua olalle muinaisista hamsteroinneista ja siitä, että lainat maksettiin aikanaan korkeilla koroilla mahdollisimman nopeasti pois. Tämä on aikalailla surkuhupaisaa, aiemmin koin jonkinlaista huonoa omaatuntoa siitä, että kaapeissa oli tavaraa hyllyt pullollaan. Nykyään onnittelen itseäni siitä, että olen ymmärtänyt ostaa astioita, kankaita, lankoja ja muuta kestävää silloin kun meidän keskituloisessa palkassamme oli vielä ostovoimaa. Noilla pärjää oikeasti pitkälle ellei jopa loppuelämän ajan. Sen lisäksi tunnustan olevani kohtuullisen tehokas tekemään edullisia (lue: halpoja tai ilmaisia) löytöjä. Tätä tietysti helpottaa se, että pyrin ennakoimaan tilanteita niin pitkälle kuin mahdollista: vessapaperia on aina säkki varastossa, jotta se riittää seuraavaan tarjoukseen asti. En ole ostanut normaalihintaista kahvia varmaan koskaan aikuisiälläni, vaan pidän sen verran puskurivarastoa, että sillä selvitään vähän pidempikin aika, jos tarjouksia ei ole, ja sitten kun niitä tulee, olen eläkeläisten kanssa eturintamassa ostohousut jalassa.
Tiedän, että yhtenä syynä tuohon "ahdistukseen" vaikuttaa tälle vuodelle asettamani säästötavoite. Myönnetään, se oli virhe. Ajatusmaailmani on jotenkin kääntänyt sen muotoon, että sen pitäisi olla valmis jo tammikuussa, ja kun se ei tietenkään onnistu, alkavat "emme me selviä tästä vuodesta" - ajatukset, joilla ei ole mitään tekemistä todellisen selviämisen kanssa.
Saatuani tämän tekstin kirjoitetuksi, voin huokaista ja todeta, että kyllä me selvitään. Ihan varmasti selvitään tästäkin vuodesta, jos ei erittäin hyvin, niin vähintäänkin kohtuullisesti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti