Tyypillisen kevään tapaan olen taas pyöriskellyt kahdessa ristiriitaisessa ajatuksessa. Toisaalta allekirjoitan täysin sen, että ihminen kokoaa ensimmäiset 40 vuotta tavaraa ja seuraavat 40 vuotta yrittää päästä niistä eroon, ja näin ihan siitä syystä, että kaikkea todellakin on jo kertynyt enemmän kuin tarpeeksi. Toisaalta taas kevät saa ainakin minut haluamaan uutta ja "kärsimään" siitä, kun kaikki omistamani on niin kovin vanhaa ja myös siitä, että uskottelen itselleni, että en "ansaitse" uutta. Mitä kärsimistä siinä oikeasti on, sillä vaikka tavarat ovat vanhoja, ovat ne kuitenkin toimivia. Tiedän, että on turha kiistää sitä, että uusi tuntuu uudelta ja ihanalta, ja kaikkien loputtomien mainosten kuoruttamassa yhteiskunnassa on äärimmäisen haastavaa olla haluamatta uutta ja vähän parempaa. Jotenkin olen onnistunut liittämään tuohon myös ajatuksen siitä, että uusi tavara pitäisi jotenkin ansaita. Miksi ihmeessä pitäisi? Miksi muka en "ansaitsisi" uutta tavaraa, jos sille on todellinen tarve? Siksikö, että olen vanha, lihava ja ruma? Mitä tekemistä sillä on tavaroiden kanssa? Jotenkin välillä aina onnistun tuossa eli saan itseni ajattelemaan juuri noin, että vanhana, lihavana ja rumana on vielä vähemmän syytä ostaa uusia tavaroita, koska en ansaitse niitä. Toisena puolena asiassa on se, että kovin vähän minulla on todellisia tarpeita, koska kuten aiemmin todettu, olen käyttänyt jokusen vuoden siihen, että olen haalinut niitä, enkä vanhana, rumana, lihavana ja omistushaluisena halua luopua niistä.
Nämä ajatukset liian vanhoista ja kuluneista tavaroista saivat osin alkunsa siitä, että kerroin kahdeksan vuotiaalle kummipojalleni minulla olevan vappupallon. Seuraavaksi mainitsin, että kyseinen vappupallo täyttää 21 vuotta. Se on tietenkin hirveän pitkä aika kahdeksan vuotiaalle, ja onhan se pitkä aika minullekin. Tajusin näet, että olen omistanut tuon nimenomaisen vappupallon liki puolet elämästäni.
Kun autotallilla tajusin, että autoni täyttää 25 ja pyöräni 24 vuotta, alkoi todellinen kriiseily. Miksi kaikki omistamani on niin vanhaa (ja kulunutta, sillä totta on, että kyllähän se ikä joissain tavaroissa näkyy). No toisaalta, miksi ei olisi, sillä onhan minullakin ikää ja kun ajatusmalliini kuuluu se, että tavarat korjataan ja korvataan uusilla vasta siinä vaiheessa, kun ne ovat rikkuneet korjauskelvottomiksi. Lisäksi kotoa opittu tapa olla ostamatta huonoa ja halpaa edesauttaa tavaroiden kestämistä. Kun kerralla ostaa hyvän, ei aina tarvitse olla uusimassa, opetti isäni.
Nyt vaan täytyy jälleen kerran istua alas ja käydä itsensä kanssa keskustelu aiheesta, nostaako tavaranhankinta minun arvoani jotenkin. Entä jos luopuisin ajatuksesta, että en ansaitse uusia tavaroita, vaan ymmärtäisin, että en todellakaan tarvitse niitä oli kevät tai ei.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti