On se niin vaikea asia, se nimikirjaiminen kummitus, joka saa monen suomalaisen vaikenemaan normaaliakin enemmän tuppisuuna ja katselemaan kengänkärkiä tai taivaita. Siis r-a-h-a. Ihan sama oli sitä tai ei, niin reaktio on sama. Itse huomasin tämän jälleen kerran, kun keskusteltiin työkaverien kanssa. Ensimmäisen kanssa puhuttiin henkilökohtaisista lisistä, enkä suostunut tunnustamaan, montako niitä palkassani on, vaan kiersin ja kiemurtelin ja onnistuin jättämään vastaamatta. Sama toisen kanssa, kun puhuttiin kuun lopussa maksuun tulevista lisistä. Taisin kommentoida jotain tyyliin, että no sen verran niitä tulee, että kerran voi kaupassa käydä. Työkaveri sanoi, että kyllä hän saa sen verran, että kuukauden kauppareissuihin riittää ja maitsi summan - minä nyökyttelin kertomatta sen enempää. Tosi asia siis tässä kohtaa olisi ollut se, että saamani isompi summa riittää kolmen kuukauden kauppareissuihin, mutta en vaan osannut/halunnut tunnustaa sitä ääneen. Ihan liian vaikeaa ja henkilökohtaista. Huvittavasti en tosiaan tiedä, kumpi sitten on se mielestäni häpeällisempää; se, että rahaa ei ole eli rahankäyttö on sellaista, että palkka ei tahdo riittää menoihin vai se, että sitä käyttää niin nuukaillen, että aina jää palkasta säästöön.
Joskus - aika useinkin itse asiassa - ihmettelen itseäni, sillä minulla on välillä tunne, että tienaamani palkkarahat ovat jonkun muun rahoja, eikä minulla oikein olisi niitä lupa käyttää. Oikea ajatus tässä kohtaa olisi, että niin kenenkä muun rahoja muka ja kenelle minä niitä säästän, kun ei ole omia lapsiakaan. Ihan oikeutetustihan mä voisin käyttää vaikka kaikki meihin ja minuun itseeni, mutta kun jotenkin en vaan osaa. Tämä ilmenee joskus ihan hulluissa asioissa, nyt viimeksi tarjouslehdestä lankatarjousta lukiessa. Olen jo pitkään halunnut kokeilla tehdä eräälle metsästävälle tutulle sukkia ja niitä varten tarvitsisin liukuvärjätyn langan, jollaista ei omista varastoistani löydy. Nyt näin tajouksen ko. langasta ja mietin, että voisin ostaa ihan kaksi kerää palkkioksi itselleni, kun selviän rankasta työputkesta. Sitten mietintää, onko se oikein, että ostan lankaa - näin siitä huolimatta, että sukat on tarkoitus kutoa lahjaksi ja malli ei näytä miltään muuta kuin liukuvärjätystä langasta tehtynä. Siis niin kuin mitä, mietin lankoja, joihin menee rahaa 10€ kuin suurempaakin ostosta. Enkä siitä näkökulmasta, että lankoja on varastot täynnä, vaan siitä näkökulmasta, että ne maksavat ja onko minulla niihin varaa. Löin itseäni lujaa henkisesti poskelle ja päätin heti töistä päästyä lähteä lankakaupoille.
Muutenkin olen tajunnut, että tämä jo hetken aikaa pyörittämäni "kuolinsiivous"-asenne on johtanut siihen, että pyrin tietoisesti ja aktiivisesti olemaan ostamatta mitään. Ja siitä saisikin sitten jo melkein toisen kirjoituksen, miten suunnilleen jokaisen tavaran kohdalla mietin, onko pakko ostaa, mitä voisin käyttää tilalla ja tarvitsenko kyseistä tavaraa sekä tietenkin tuohon liittäen sen, miten järkyttyneenä katselen erään kaverini loputtomia hankintoja (joita hän esittelee naamakirjassa), joista hän todennäköisesti ei edes käytä kuin murto-osaa ja loput hautautuvat muutenkin aivan liikaa tavaraa täynnä olevan kämpän uumeniin. Tunnistan niin itseni joidenkin vuosien takaa tuossa ja olen ihan tyytyväinen, etteivät osto- ja hankintahormonit jyllää kaiken aikaa, vaan voin olla onnellinen loppuun käyttämisestä, kulumisesta, poistamisesta ja säästämisestä.
Kaikesta tästä huolimatta, mä ansaitsen ne langat ja käyn ostamassa ne pikimmiten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti