Tervaa testaamassa

Auringon paistaessa suloisesti vielä illalla työpäivän jälkeenkin lähdimme rakkaan mieheni kanssa kutukävelylle (kyllä, kesä ja aurinko saa vanhatkin pariskunnat käyttäytymään kuin teinit konsanaan ja kuhertelemaan julkisesti hölmöissä paikoissa) ja päädyimme etelärannan jäätelokioskille.


Mieltäni on jo ensimmäisistä mainoksista alkaen poltellut ajatus Valiojäätelön kesäkuun uutuus mausta "Wanhan ajan tervasta" ja nyt kun sellaista sitten oli saatavilla, niin pakkohan sitä oli testata.

Ensimmäinen näköhavainto todisti jäätelön näyttävän suunnilleen tältä:

Väriltään siis vain hivenen tummempaa kuin toffee ja ehkä hivenen ruskehtavampaa, kuitenkin vaaleampaa kuin suklaa. Ei siis mitään suuria yes, yes, yes viboja heti alkuun - vaan kovin tavanomaiselta tuo näytti. Ensimmäinen nuolaisu synnytti sen saman tunteen, joka jäi jäljelle viimeisen nuolaisun jälkeenkin - en ole lainkaan varma, oliko se oikeasti ihan hyvää... Yleensä pidän poikkeuksetta kaikesta, mihin liittyy terva tai savu. Käytän mieluummin tervashampoota tai - saippuaa kuin tavallista, voisin syödä äärettömän määrän tervapastilleja jne., mutta tästä jäätelöstä en todellakaan tiedä.

Maku oli pehmeä, varsin mieto, sellainen kermaisen tervainen ja se ehkä oli se suurin ongelma. Minä odotin selkeästi jotain jytympää äijä-kamaa, kunnolla tervalle maistuvaa, mustaa jädeä ja saan vaalean hiekanruskeaa enemmän kerman kuin tervan makuista "löllöä". Mausta oli kyllä aistittavissa se tervainen vivahde, mutta silti se oli enemmänkin sellaista "kaadettu rasia tervapastilleja täyteen maitopurkkiin ja annettu liuta sinne ja sitten jäädytetty"- tyylistä.

En nyt ihan suoralta kädeltä voi sanoa, että ei koskaan enää, mutta tuskin koskaan enää on todennäköisempää. Ei se niin hyvä juttu ollut, annetaan kolme tähteä.

Hyvää makumaasta

Jaiks, mitä onkaan tapahtunut näille namusille, jotka jo edesmenneiden OIKEIDEN Roope Ankan kolikoiden kanssa ovat kuuluneet kaikkien aikojen favoritteihini.

Ostin eilen pussillisen niitä perus "hyvää makumaasta" karkkeja, sini-punaisessa pussissa (sydämeni ei ole koskaan syttynyt niille muille versioille). Lupasin sen itselleni legendaarisena viimeisenä herkkuna ennen heinäkuun kaikin tapaisen nuukuuden ja kurjuuden alkamista. Säästin sen töihin, kun ajattelin, että raskas päivä vaatii raskaat huvit. Ja kilin kellit! Ihan turhaan säästin, sillä karkit eivät maistuneet lainkaan samalta kuin silloin joskus ennen, silloin kun keltaiset olivat vielä ihanan kirpakoita ja mustat lakritsan näköiset suloisen sitkeitä, punaiset makeita jne...

Saamme siis jälleen kerran todeta, että olen jo niin vanha, että pääsen helposti sille aika kultaa muistot asteelle. Ja voin jälleen pyyhkiä yhden asian pois kestosuosikeistani - se lista alkaakin uhkaavasti lyhetä, kun uusia suosikkeja ei tule samaa tahtia kuin listalta poistuu vanhoja juttuja.

Hyvää makumaasta karkkien lisäksi kaipailen tosiaan noita Roope Ankan kolikoita, joita aikanaan sai ainakin punaisessa ja sinisessä pussissa (saattoi olla jokin kolmaskin väri), Skotti-toffeeta ja hopeatoffeta pötkössä. Noita kolikoita sai ainakin joissain vaiheessa uustuotantona, mutta ne eivät maistuneet samalta kuin silloin joskus... Skottitoffee oli aikanaan hopeatoffeen sisarkarkki ja sitä sai pussissa, jossa oli vaaleanruskehtava pohja ja punaisisa skottiraitoja, maultaan nämä namuset olivat pähkinällä ryyditettyä perustoffeeta, hivenen sitkeää ja runsaan kermaisen makuista. Hopeatoffeenikin söisin mieluiten siitä pötköstä, jossa oli noin 2 cm leveää toffeetankoa ehkä 15 cm pituudelta. Mielestäni se oli hivenen sitkeämpää kuin tämä nykyisin myynnissä oleva hopea toffee (jossa ei sinänsä ole mitään vikaa).

Keskiyn nyt siis irvistellen syömään loput tuon pussin sisällöstä ja lupaan olla ostamatta uutta--- ainakaan hetkeen---

Kesällä keinussa kerran

Tarkoitukseni ei ollut hylätä blogiani näin pitkäksi aikaa, mutta jotenkin vain kävi niin kuin monelle muullekin, ettei aika enää riittänytkään kirjoittamiseen, vaikka ideoita olisi ollutkin.
En lupaa mitään jatkosta, katsotaan, mihin aika, innostus ja jaksaminen kaikkien töiden kanssa riittävät. Siitä paheesta en ole vieläkään parantunut, enkä taida koskaan parantua. Tai ehkä sitten, kun pääsen Buddhan oppien kanssa niin pitkälle, että saan elämän- ja tavaranhimoni sammutettua. Siihen asti on tyytyminen juoksemaan töissä, koska kukaan ei ole vielä saanut keksittyä meille kylpyammeeseen sellaista lisähanaa, josta vääntämällä ammeeseen valuisi rahaa. Heti kun sellainen ilmestyy lupaan lopettaa töissä juoksemisen.

Lipsahdin aiheestani, tarkoitus oli kirjoittaa juhannuksen viettämisestä. Se sujui varsin perinteisissä ja rauhallisissa merkeissä - minä töissä, kulta kotona. Yleistä pahennusta onnistuin herättämään otsikon mukaisesti "kesällä keinussa kerran", siis tarkemmin kerrostaloyhtiömme pihan penkillä (keinukin olisi, mutta sen olivat mummot vallanneet taas kerran omaan käyttöönsä) vähissä vaatteissa makoillessani. Siirsin näet sunnuntai iltapäivällä makuuhuoneemme tuohon pihan penkille ja jatkoin yötyöläisen uniani siinä penkillä. Mummoilla riitti hämmästeltävää - eivät ilmeisesti jaksaneet ymmärtää, että joku muukin voi nauttia auringosta ja lämmöstä, puhumattakaan sitä, että olisivat hyväksyneet minun läskienesittelyni. Tiedän, ettei näky ole kovin esteettinen, mutta ei ole pakko tuijottaa, jos mahamakkarani eivät mielytä.

Minulla oli mukana tyyny, retkihuopa, vesipullo ja puhelin, jolla herra Kirjoitus soitti parinkymmenen minuutin välein, että käännäpä muru kylkeä. Ja niin minä kiltisti tein - paitsi sen viimeisen soiton jälkeen ja nyt on sitten naama punasävyinen. Mitä me tästä opimme? Emme tasan mitään, vaan ensi kerralla tulee tehtyä sama virhe uudelleen, koska ruskettuminen on NIIN kivaa.

Ilman suurempaa juhlimistakin olen tyytyväinen rauhalliseen juhannukseeni. Tuli syötyä hyvin, nukuttua hyvin, nähtyä vähän (todella vähän) kännisiä teinejä ja nautittua Suomen suven suloisuudesta. Mikäs sen parempaa akkujen tankkausta - ja sitä todella tarvitaan, juhannusviikon ja sitä seuraavan viikon aikana olen yhteensä 128 tuntia töissä... Toivottavasti selviän taas kerran ahneudestani.