Yksinäisyys ympärillä

Mikä hurja viikko...Onneksi se alkaa olla lopuillaan. Olen vasta tällä viikolla varsinaisesti palannut normityöhön loman jälkeen ja välillä tuntui, että olen ollut poissa iäisyyden, enkä enää osaa mitään.

Keskiviikko aamuna vein rakkaan puolisoni kello viisi kaksikymmentä junalle, kun hän lähti isoon maailmaan (=Tampereelle) koulutukseen. Koulutus kesti keskiviikosta perjantaihin eli hänen pitäisi palata tänään illalla...

Huolimatta Murun kolmen päivän poissaolosta minulla ei juuri ole vapaahetkiä ollut. Keskiviikkona tein kaikenlaista pientä, joka on odottanut sopivaa hetkeä tullakseen tehdyksi. Torstai illan vietin töissä eli kun ennen kymmentä raahauduin kotiin, en jaksanut ajatella muuta kuin naaman pesua ja nukkumaan menoa ja tänään, niin tänään olen tässä. Istun, kirjoitan ja yritän ymmärtää, miksi voin olla niin surkean väsynyt. Vai onko nyt niin, että stressi ja ikävä ovat vasta valtaamassa minut.

Olen pohtinut tässä sivussa sitä, että mitä vikaa meissä on, kun olemme edelleen umpirakastuneita, vaikka olemme olleet naimisissa jo kaksi ja puoli vuotta ja yhdessä yli kuusi. Joku brittitutkimus osoitti juuri vähän aikaa sitten, että tunteiden ja romantiikan pitäisi kuolla noin kahdessa avioliittovuodessa (olikohan sen tarkka luku 2 vuotta 2 kuukautta ja jokunen päivä päälle) ja meillä ei ole mitään merkkejä moisesta. Meissä on siis jotain vikaa... Nyt kun mieheni on ollut kaksi yötä poissa luotani, kiemurtelen ikävästä -eikä tätä sitten tarvitse lukea miksikään seksistiseksi vihjailuksi. Minun on ikävä häntä siinä mielessä, että haluan jutella hänen kanssaan, juoda kahveeta saman pöydän vieressä ja kinata lapsellisista asioista leikkimielisesti.

Äiti on edelleen sairaalassa, hänet siirrettiin maanantaina Kankaanpäähän ja on luvattu, että hän saa olla siellä siihen asti, kunnes tikit ensi tiistaina poistetaan. Jalka on edelleen kipeä ja siinä on vieläkin taittovajetta, mutta silti hän on sitä mieltä, että leikkaus kannatti ja että olisi pitänyt mennä jo aikaisemmin. Nyt kun jalka on vääntynyt uuteen asentoon, ovat lihakset erityisesti takareidessä kipeät, koska ne joutuvat tekemään töitä eri tavoin kuin ennen. Jaksamme kuitenkin olla optimistisia, että kaikki järjestyy ja kestää vain aikansa ennen kuin jalka tottuu uuteen olotilaan.

Minulla on huomenna pikkujoulut ja niiden vuoksi on yhden sortin kriisi päällään. Mitään uutta en halunnut ostaa, mutta voiko sinne mennä joko lyhyessä brasilialaisessa punaisessa mekossa vai olisiko fiksumpaa laittaa mustat housut, musta toppi ja viininpunainen hartiahuivi ja asustaa ne brasilialaisilla punaisilla kengillä ja laukulla? Kolmaskin vaihtoehto ehkä olisi, mutta sen käytin jo viime vuonna eli ne viininpunaiset samettitopin ja hameen, joten niitä en ehkä sitten kuitenkaan tänä vuonna. Sillä ne näyttävät paremmalta pari kiloa kevyemmän ihmisen päällä. Ehdotuksia siis otetaan vastaan. Kumpaa suosittelet Ievuskainen?