äiti sairastaa

Koska edellistestä postauksesta on jo aikaa ja sitä edellisestä vieläkin reilummin, olisi monta monituista asiaa, joista pitäisi kirjoittaa. Niin kuin esimerkiksi jumpista, painonhallinnasta, töistä ja reissu hankinnatkin pitäisi esitellä, mikään näistä aiheista ei nyt vaan satu inspiroimaan.

Olen viimeisen kaksi ja puoli tuntia kiertänyt asuntoamme kuin häkkiin ahdistettu eläin. En voinut mennä edes herra Kirjoituksen vanhempien luokse saunaan ihan siitä syystä, että olen niin hermostunut, olisin vain saanut kaikki muutkin sekaisin. Syynä tähän on yksinkertaisesti se, että äiti on sairaalassa, hänelle on tänään tehty polviproteesileikkaus. Alkuperäisen aikataulun mukaan hänet olisi pitänyt leikata noin 10 aikaan aamupäivällä, mutta hänet oli viety leikkaussaliin vasta puolen päivän aikaan ja kuuden aikaan soittaessani hän oli vielä heräämössä. Käskivät soittaa myöhemmin uudelleen...

Tietenkin minä olen maalannut seinälle kaikki mahdolliset epäonnistumiset ja onnettomuudet, mitä tuollaisessa leikkauksessa voi tapahtua, sillä periaatteessa heräämöstä pitäisi päästä parissa tunnissa osastolle ja jos leikkaus on aloitettu kahdeltatoista ja kestänyt kaksi tuntia ja heräämössä mennyt se toinen kaksi tuntia, niin olisihan hänen pitänyt jo kuudelta olla osastolla. Toisaalta, jos leikkaus on alkanut vasta jälkeen kahdentoista ja kestänyt reilut kaksi tuntia, on ihan ymmärrettävää, että hän on vielä heräämössä...

Miksi tämä heräämö sitten kauhistuttaa tai pistää minut miettimään pahinta? Kuten todettu, se on luultavasti useimmille tavallisille ihmisille osa leikkausta, siis se paikka missä sitten herätään, kun leikkaus on ohi. Mutta, mutta, kun se ei ole ihan pelkästään sitä. Minulle se, että äiti on heräämössä, kertoo, ettei häntä voida siirtää tavalliselle osastolle. Hassua kyllä, mutta heräämö on paikka osaston ja teho-osaston välissä, siellä potilaita voidaan tarkkailla intensiivisemmin ja tehdä erilaisia toimenpiteitä kuin tavallisella osastolla. Ne potilaat, jotka ovat sellaisessa kunnossa, että eivät tarvitse teho-osastohoitoa (se rankin ja rajuin hoitopaikka sairaalassa, jossa ovat kaikkein huonokuntoisimmat potilaat), mutta eivät myöskään selviä tavallisella osastolla, ovat heräämössä. Voivat periaatteeessa olla jopa vuorokauden, erityisissä hätätilanteissa jopa kauemmin.

Veikkailivat tuolla osastolla kello yhdeksää illalla, että silloin voisi olla äiti osastolla eli nyt minun on täytynyt saada tuo aika kulumaan jotenkin. Pakko myöntää, että syyllistyn siihen, mistä rakas puolisoni syyttää eli haluan kietoa rakkaat vanhempani pumpuliin ja pitää heidät sieltä ja yrittää estää maailman piikkejä tavoittamasta heitä. En kykyne ymmärtämään, että he ovat selvinneet vuosikymmeniä ilman minun höösäystäni ja jopa höösänneet minua ja että he selviävät pääsääntöisesti ilman minun hössötystänikin. He kun ovat minun vanhempiani ja haluan, ettei heille tapahdu mitään pahaa. Nyt kun vieraat kädet ovat sitten tunkeutuneet äidin pumpuliin, olen kovasti kovasti huolestunut. Tietenkin se on osin ymmärrettävää, sillä kyseessä on iso leikkaus ja totta kai jokaisella on huoli lähimmäisistään. Onhan äiti jokaiselle tärkeä ;-) ja vielä normaalia tiukempi sidos on minun ja äitini välillä: olenhan minä hänen ainoa lapsensa ja hän minun ainoa äitini.

Tämän reilun parin tunnin aikana olen tiskannut, silittänyt pyykkiä, imuroinut koko huushollin, puhdistanut kenkäni ja lakannut kynteni. Viimeisenä ajankulu keinona minä nyt sitten kirjoitan blogia ja puran tuntojani siihen. Tämä estää minua ajattelemasta, sillä liian vilkas mielikuvitukseni saa minut pohtimaan asioita liiallisesti. Olen jo ehtinyt pohtia kaikki asiat pahimman ja parhaimman jälkeen, senkin, että miten selvitään, jos kaikki ei sittenkään mennyt putkeen ja niin edelleen ja niin edelleen.

Kello on viittä vaille,enkä minä kestä enää. Menen soittamaan osastolle ja toivon saavani hyviä uutisia.