Matkalla olomme aikana mittariini pyörähti uusi vuosikymmen eli täytin pyöreitä, ikäkriisin keskellä pyöriskelevänä halusin haudata koko päivän jonnekin hiekkarannan uumeniin. No toki puhelin piippaili onnitteluita ja naamakirjaankin muutama sellaiset kirjoitteli, mutta ajattelin pääseväni sillä.
Palasimme reissulta aamuyöstä, matkatunteja oli siinä vaiheessa takana aika monta, kun vihdoin pääsimme kotiin. Emme siis olleet kotiin saapumisen hetkellä ihan virkeimmässä mielentilassa ja ainoat ajatukset, mitä mielessä pyörivät olivat naaman pesu ja omaan sänkyyn nukkumaan pääseminen. Silmät roikkuivat puoli ummessa ja aivot torkkuivat jo puolittain.
Kun menimme keittiöön, siellä oli puolimetrinen kasa postia ja aivan ihastuttava kortti ja ruusukimppu. Jaksoin panostaa sen verran, että napsuttelin tippa silmässä kiitokset ihanista kukkasista rakkaille sukulaisilleni, jotka kukkaset olivat meille toimittaneet.
Sitten olikin aika lähestyä kaivattua sänkyä ja odotettua unta. Rakas puolisoni nappasi koristetyynyt sängyn päältä, samoin päiväpeiton. Mitään ajattelematta tartuin omalla puolellani olevan peiton reunaan tarkoituksenani kömpiä sen alle ja siinä samassa kuului visertelyä. Irroitin näppini peitteestä ja taas kuului viserrys, sydämeni hakkasi noin miljoonaa, hyvä ettei lattialla allani ollut lammikkoa, sen verran pahasti pelästyin. Pääni oli sen verran sumea, etten heti tajunnut, mitä tapahtui, vaan aloin etsiä lintua tai muuta otusta, joka oli sänkyymme piiloutunut. Otin taas peiton kulmasta kiinni ja taas kuului tsirp-tsirp.
Siinä kohtaa väsyneet aivoni tajusivat, että hetkinen, tämä peittohan on valkoinen, kun sänkyyn petatut pussilakanat olivat mustankirjavat. Uusi kiskaisu peiton kulmasta ja jälleen sirkutusta - siinä kohtaa osasin jo alkaa etsiä viserryksen lähdettä peitosta. Kyllä vain, rakkaat sukulaiseni olivat tehneet "pikku jäynän" eli hankkineet minulle synttärilahjaksi puuvillaisen täkin, jonka pesulappuun oli kiinnitetty pieni onnen toivotuskortti ja visertelijä. Tilanteen sanallinen kuvaus ei valitettavasti ole lainkaan yhtä ratkiriemukas kuin itse tilanne.
Turha sanoakaan, että seuraava viesti "mitäylös" ryhmään ei herunut kiitosta, vaan sisälsi enemmän rumia sanoja ja valitusta siitä, että vanha ihminen oli meinattu säikäyttää hengiltä moisella tempulla. Jälkeenpäin se kyllä naurattaa, mutta sillä hetkellä oli huumorintaju pahasti koetuksella. Se on kuitenkin pakko tunnustaa, että arvostan kovasti sitä vaivannäköä, mikä yllättämiseksemme oli nähty.
