Yksinäisyys ympärillä

Mikä hurja viikko...Onneksi se alkaa olla lopuillaan. Olen vasta tällä viikolla varsinaisesti palannut normityöhön loman jälkeen ja välillä tuntui, että olen ollut poissa iäisyyden, enkä enää osaa mitään.

Keskiviikko aamuna vein rakkaan puolisoni kello viisi kaksikymmentä junalle, kun hän lähti isoon maailmaan (=Tampereelle) koulutukseen. Koulutus kesti keskiviikosta perjantaihin eli hänen pitäisi palata tänään illalla...

Huolimatta Murun kolmen päivän poissaolosta minulla ei juuri ole vapaahetkiä ollut. Keskiviikkona tein kaikenlaista pientä, joka on odottanut sopivaa hetkeä tullakseen tehdyksi. Torstai illan vietin töissä eli kun ennen kymmentä raahauduin kotiin, en jaksanut ajatella muuta kuin naaman pesua ja nukkumaan menoa ja tänään, niin tänään olen tässä. Istun, kirjoitan ja yritän ymmärtää, miksi voin olla niin surkean väsynyt. Vai onko nyt niin, että stressi ja ikävä ovat vasta valtaamassa minut.

Olen pohtinut tässä sivussa sitä, että mitä vikaa meissä on, kun olemme edelleen umpirakastuneita, vaikka olemme olleet naimisissa jo kaksi ja puoli vuotta ja yhdessä yli kuusi. Joku brittitutkimus osoitti juuri vähän aikaa sitten, että tunteiden ja romantiikan pitäisi kuolla noin kahdessa avioliittovuodessa (olikohan sen tarkka luku 2 vuotta 2 kuukautta ja jokunen päivä päälle) ja meillä ei ole mitään merkkejä moisesta. Meissä on siis jotain vikaa... Nyt kun mieheni on ollut kaksi yötä poissa luotani, kiemurtelen ikävästä -eikä tätä sitten tarvitse lukea miksikään seksistiseksi vihjailuksi. Minun on ikävä häntä siinä mielessä, että haluan jutella hänen kanssaan, juoda kahveeta saman pöydän vieressä ja kinata lapsellisista asioista leikkimielisesti.

Äiti on edelleen sairaalassa, hänet siirrettiin maanantaina Kankaanpäähän ja on luvattu, että hän saa olla siellä siihen asti, kunnes tikit ensi tiistaina poistetaan. Jalka on edelleen kipeä ja siinä on vieläkin taittovajetta, mutta silti hän on sitä mieltä, että leikkaus kannatti ja että olisi pitänyt mennä jo aikaisemmin. Nyt kun jalka on vääntynyt uuteen asentoon, ovat lihakset erityisesti takareidessä kipeät, koska ne joutuvat tekemään töitä eri tavoin kuin ennen. Jaksamme kuitenkin olla optimistisia, että kaikki järjestyy ja kestää vain aikansa ennen kuin jalka tottuu uuteen olotilaan.

Minulla on huomenna pikkujoulut ja niiden vuoksi on yhden sortin kriisi päällään. Mitään uutta en halunnut ostaa, mutta voiko sinne mennä joko lyhyessä brasilialaisessa punaisessa mekossa vai olisiko fiksumpaa laittaa mustat housut, musta toppi ja viininpunainen hartiahuivi ja asustaa ne brasilialaisilla punaisilla kengillä ja laukulla? Kolmaskin vaihtoehto ehkä olisi, mutta sen käytin jo viime vuonna eli ne viininpunaiset samettitopin ja hameen, joten niitä en ehkä sitten kuitenkaan tänä vuonna. Sillä ne näyttävät paremmalta pari kiloa kevyemmän ihmisen päällä. Ehdotuksia siis otetaan vastaan. Kumpaa suosittelet Ievuskainen?

Musta torstai

Kyll' se vaan niin on, että kun jokin alkaa mennä pieleen, niin se menee sitten oikein urakalla. Tänään minun oli tarkoitus mennä autolla töihin, mutta unohdin avaimet kotiin. Enkä millään jaksanut hakea niitä, joten päätin kävellä töihin. Muuten hyvä, mutta olin pukeutunut automatkaa varten; iankaikkisen vanhat (ne koiran jo kertaalleen kantapäästä järsimät) sileäpohjaiset Ecconi ja ohuet sukat eivät olleet kaikkein paras asuste nollakelin liukkaille. Nilkat palelivat ja kengänpohjat lipsuivat kuin luistinradalla, mutta töihin onneksi päästiin. Harkitsen jälleen vakavasti Eccojeni vaihtamista niihin ihkauusiin, jotka odottavat laatikossa käyttöönpääsyä.

Äidillä oli eilen kuumetta ja hän oli tosi väsynyt. Tänään oli sitten kuume poissa, mutta kivut jäljellä. Kipuja pahensi se, että kipupumppu olettiin tänään pois. Kaikkein ikävin ylläri oli kuitenkin se, ettei polvi taipunutkaan kuin 25 astetta. Ilmeisesti se oli ollut niin kauan väännössä, että se haittaa normaalia käyttöä. Positiivista on kuitenkin se, että on olemassa kone ja laite, jolla sitä voidaan auttaa. Koneen avulla liikerata oli saatu laajennettua jo 45 asteeseen eli nyt puuttuu vain puolet. Jatkohoitopaikkaan kun ei ole asiaa, ellei polvi taivu 90 astetta ja kestä täyspainovarausta.

Leikannut ortopedi kävi katsomassa äitiä siinä samaan aikaan, kun olimme vierailulla ja kyllä hän tuntui pitävän hyvää huolta omistaan, kyseli äidin olemiset, menemiset, kävelyt ja harjoittelut, katsoi, että jalat olivat yhtä pitkät (äiti valitti että leikattu on pidempi, totta kai se tuntuu pidemmältä, kun on klinkannut viimeiset vuodet polvi koukussa ja nyt on jalka samanmittainen kuin toinen ja suora!) ja lupasi, että kyllä homma siitä lähtee sujumaan. Suosittelen siis häntä lämpimästi - leikkausten onnistumisprosentti on valtavan hyvä ja hän on potilailleen todella ystävällinen ja huolehtivainen. Hän tekee työtään sydämellä!

Toinen musta asia on päänsärky, joka on vaivannut minua aamusta asti - liekö stressiperäistä, vaikka ihan turhaa se stressaaminen. Isä nauttii kotona olostaan oikein kunnolla, nukkuu aamulla pitkään, lukee lehtä niin kauan kuin haluaa, syö, mitä haluaa ja katsoo telkkarista sitä, mitä haluaa. Viikonlopuksi täytyy mennä käymään siellä ja varmistaa, että ruokaa riittää seuraavallekin viikolle ja pyykit tulevat pestyiksi.

Lähdemme vielä katsomaan äitiä ja kiikutamme hänelle jumppakuminauhan, jos se vähän edistäisi toipumista, ja ennen kaikkea tulee muistaa, että hänet on leikattu tiistaina iltapäivällä ja nyt on vasta torstai...

äiti sairastaa

Koska edellistestä postauksesta on jo aikaa ja sitä edellisestä vieläkin reilummin, olisi monta monituista asiaa, joista pitäisi kirjoittaa. Niin kuin esimerkiksi jumpista, painonhallinnasta, töistä ja reissu hankinnatkin pitäisi esitellä, mikään näistä aiheista ei nyt vaan satu inspiroimaan.

Olen viimeisen kaksi ja puoli tuntia kiertänyt asuntoamme kuin häkkiin ahdistettu eläin. En voinut mennä edes herra Kirjoituksen vanhempien luokse saunaan ihan siitä syystä, että olen niin hermostunut, olisin vain saanut kaikki muutkin sekaisin. Syynä tähän on yksinkertaisesti se, että äiti on sairaalassa, hänelle on tänään tehty polviproteesileikkaus. Alkuperäisen aikataulun mukaan hänet olisi pitänyt leikata noin 10 aikaan aamupäivällä, mutta hänet oli viety leikkaussaliin vasta puolen päivän aikaan ja kuuden aikaan soittaessani hän oli vielä heräämössä. Käskivät soittaa myöhemmin uudelleen...

Tietenkin minä olen maalannut seinälle kaikki mahdolliset epäonnistumiset ja onnettomuudet, mitä tuollaisessa leikkauksessa voi tapahtua, sillä periaatteessa heräämöstä pitäisi päästä parissa tunnissa osastolle ja jos leikkaus on aloitettu kahdeltatoista ja kestänyt kaksi tuntia ja heräämössä mennyt se toinen kaksi tuntia, niin olisihan hänen pitänyt jo kuudelta olla osastolla. Toisaalta, jos leikkaus on alkanut vasta jälkeen kahdentoista ja kestänyt reilut kaksi tuntia, on ihan ymmärrettävää, että hän on vielä heräämössä...

Miksi tämä heräämö sitten kauhistuttaa tai pistää minut miettimään pahinta? Kuten todettu, se on luultavasti useimmille tavallisille ihmisille osa leikkausta, siis se paikka missä sitten herätään, kun leikkaus on ohi. Mutta, mutta, kun se ei ole ihan pelkästään sitä. Minulle se, että äiti on heräämössä, kertoo, ettei häntä voida siirtää tavalliselle osastolle. Hassua kyllä, mutta heräämö on paikka osaston ja teho-osaston välissä, siellä potilaita voidaan tarkkailla intensiivisemmin ja tehdä erilaisia toimenpiteitä kuin tavallisella osastolla. Ne potilaat, jotka ovat sellaisessa kunnossa, että eivät tarvitse teho-osastohoitoa (se rankin ja rajuin hoitopaikka sairaalassa, jossa ovat kaikkein huonokuntoisimmat potilaat), mutta eivät myöskään selviä tavallisella osastolla, ovat heräämössä. Voivat periaatteeessa olla jopa vuorokauden, erityisissä hätätilanteissa jopa kauemmin.

Veikkailivat tuolla osastolla kello yhdeksää illalla, että silloin voisi olla äiti osastolla eli nyt minun on täytynyt saada tuo aika kulumaan jotenkin. Pakko myöntää, että syyllistyn siihen, mistä rakas puolisoni syyttää eli haluan kietoa rakkaat vanhempani pumpuliin ja pitää heidät sieltä ja yrittää estää maailman piikkejä tavoittamasta heitä. En kykyne ymmärtämään, että he ovat selvinneet vuosikymmeniä ilman minun höösäystäni ja jopa höösänneet minua ja että he selviävät pääsääntöisesti ilman minun hössötystänikin. He kun ovat minun vanhempiani ja haluan, ettei heille tapahdu mitään pahaa. Nyt kun vieraat kädet ovat sitten tunkeutuneet äidin pumpuliin, olen kovasti kovasti huolestunut. Tietenkin se on osin ymmärrettävää, sillä kyseessä on iso leikkaus ja totta kai jokaisella on huoli lähimmäisistään. Onhan äiti jokaiselle tärkeä ;-) ja vielä normaalia tiukempi sidos on minun ja äitini välillä: olenhan minä hänen ainoa lapsensa ja hän minun ainoa äitini.

Tämän reilun parin tunnin aikana olen tiskannut, silittänyt pyykkiä, imuroinut koko huushollin, puhdistanut kenkäni ja lakannut kynteni. Viimeisenä ajankulu keinona minä nyt sitten kirjoitan blogia ja puran tuntojani siihen. Tämä estää minua ajattelemasta, sillä liian vilkas mielikuvitukseni saa minut pohtimaan asioita liiallisesti. Olen jo ehtinyt pohtia kaikki asiat pahimman ja parhaimman jälkeen, senkin, että miten selvitään, jos kaikki ei sittenkään mennyt putkeen ja niin edelleen ja niin edelleen.

Kello on viittä vaille,enkä minä kestä enää. Menen soittamaan osastolle ja toivon saavani hyviä uutisia.

Kotitalousoppitunti

Olen kuluttanut tämän päivän puuhastelemalla edelleen lomapyykkien kanssa. Sain vihdoin ja viimein silitettyä ne kaikki, muutaman jouduin vielä jälkikäteen käsittelemään klorillilla saadakseni kaikki tahrat pois. Tahrat eivät kuitenkaan olleet suurin ongelma, kaikkein pahinta oli rakkaan mieheni valkoiseen jalkapallon EM-kisa paitaan mustasta neuletakista pesiytynyt nukka. Se ei ollut lähtenyt pesussa kuin vähän ja paita oli edelleen harmaan samea.

Melkoisen työn tekin kun kahdella eri vaateharjalla harjasin paitaa edestä ja takaa, jotta sain suurimman osan nukasta lähtemään. Melkoisen kasan nukkaa sain pois, mutta silti vielä hiven jäi jäljelle. Kauhistuttaa, kun tiedän, että edessä on vielä toinen samanlainen urakka keltaisen paidan merkeissä.

Hyvät vihjeet siitä, miten mustan nukan saa paidoista pois, otetaan ilolla vastaan. Tästä eteenpäin koetan vahtia, että herra Kirjoitus laittaa kyseisen neuletakin alle vain tummia paitoja, jotta jokaisen pesukerran jälkeen ei tarvitse käyttää montaa tuntia yhden paidan puhdistamiseen.

Arki on alkanut

Nyt sen sitten huomaa, että paluu arkeen on todella alkanut.

Perjantai meni vähän silmitellessä ja kotiin paluuta ihmetellessä ja tietenkin niitä kadonneita matkalaukkuja surressa. Käsimatkatavarat sentään saatiin purettua päivän aikana ja sitten yöllä, kun laukut oli saatu kotiin, puretiin ne. Lauantaina käytiin Luvialla "päiväkahveella" ja saunottiin herra Kirjoituksen vanhempien luona. Sunnuntaina kävimme näytillä kotonani ja sitten vielä illalla isän päivä kahveilla herra Kirjoituksen kotona.

Osan pyykistä ehdin pestä lauantaina, eilen koneellisen ja tänään on sitten kone jauhanut pyykkiä oikein urakalla. Tulipa samalla testattua se, että kuivausvinttiimme mahtuu viisi täyttä koneellista pyykkiä kuivumaan kerrallaan, mutta sitten se onkin aivan täynnä. Osan sain jo silitettyä ja ne odottavat tuossa paikalleen laittoa, mutta päätin piristää itseäni kirjoittamalla muutaman rivin.

Pyykin pesun ja silityksen lisäksi olen ehtinyt aamulla tehdä harrastustöitä, vähän imuroida, kuunnella kasettikirjaa ja hoidella asioita. Postiin pitäisi vielä jaksaa lähteä, mutta kun siellä on niin kylmä- eikä yhtään huvittaisi. Illalla on jumppa ja siihen mennessä pitäisi tosiaan käydä postissa, laittaa silitetyt vaatteet paikalleen ja käydä lentokentällä tekemässä valitus rikkoutuneesta matkalaukusta. Herran Kirjoituksen uudesta matkalaukusta kun oli kuljetuksessa katkenneet molemmat jalat - huomasimme sen kyllä jo perjantaina illalla, mutta tätä ennen emme ole valitusta ehtineet tehdä.

Jospa tässä kohtaa pitäisin tauon ja koettaisin saada jotain järkevää aikaan.

Nyt on sitten huhkittu ihan hikeen asti: olen kastellut kukat, siivonnut ne kuolleista lehdistä ja samoin lattian (että tuo sinisoihtuköynnös roskaa, mutta sitä ei voi sanoa ääneen, koska siinä tapauksessa rakas kukkavihaajani vaatii sen hävittämistä, enkä halua luopua siitä), siistinyt keittiön ja muun huushollin asumakuntoon, pakannut huuto.net tavaroita, laittanut pyykit paikalleen, imuroinut vähän lisää, käynyt postissa, kirjastossa ja lentokentällä tekemässä valituksen rikkoutuneesta laukusta. Sen jälkeen olen penkonut roskiksia, koska lentokenttä virkailija sanoi, että matkalaukun tunnistusvyöte pitäisi olla mukana silloin kun laukkua vie korjaukseen ja vihdoin löydettyäni vyötteet roskiksista kipittänyt laukkukauppaan viemään laukkua korjattavaksi.

Laukkukaupan rouva totesi laukun viottuneen pahemmin kuin olimme huomanneetkaan- siitä oli myös runko vääntynyt eli sekin täytyy oikaista sen lisäksi, että laukkuun laitetaan molemmat uudet jalat. Olisi tainnut Finnair päästä halvemmalla, jos olisi antanut uuden laukun sen sijaan, että alkaa korjauttaa vanhaa. No, mitäpä minä sitä suren, me saadaan laukkuun uudet jalat ja se on hyvä.